päiväni murmelina - 336

 

Törmään Starbuckissa kahvia hakiessani ystävään ja kollegaan, ja jään suustani kiinni, seisomaan siihen omalle vihreälle tarralle ystävän seistessä omallaan tyhjässä kahvilassa baristojen puuhatessa pleksien takana meidän kahveja. Istuma-alueet on suljettu ja sisään saa tulla vain noutamaan kahvinsa. Jokainen ihmiskontakti on kullanarvoinen, vaikka kahden metrin etäisyydellä maskin takaakin. Ihanaa nähdä. Tunne on molemminpuolinen ja kumpikin naurahtaa vastauksensa kysymykseen; Mitä kuuluu? - No, mitäs luulet, sitä samaa, päivästä toiseen, menossa päivä 336 - ”päiväni murmelina”. Me puhutaan työstä ja lapsista ja perheestä, Megan on aikanaan myynyt meille meidän kodin ja Meganin tyttärellä on OCD ihan kuten meidän Ollipollilla. Tuntuu hyvältä puhua, nähdäänhän me asiakkaita, mutta niitten kanssa puhutaan taloista ja huonekorkeuksista, takan pintamateriaalista, kuntotarkastuksista ja rahasta.

 

Arkiaamuisin nousen viimeistään 5:30, itsekidutuksen muoto kai sekin, tosin herään ihan itse, ilman herätyskelloa ja nautin, nautin aamun rauhasta, askeleista kuistille kissan kanssa, koiran käydessä aamupissalla. Nautin kahvimyllyn rahinasta ja keittimen kuplivasta äänestä, tuoreen kahvin tuoksusta. Katson ovatko yrtit jo itäneet - basilika on, persiljat eivät. Ruokin ensin koiran, sitten kissan. Me seurataan samoja rituaaleja kolmistaan, koiralle ruoka, sitten avaan kissan purkkiruuan - isoäidin kanakeittoa - lastaan sen lusikalla kuppiin. Annan kissan nuolla lusikan, laitan ruoan tarjolle ja sekoitan kahviin vähän kiehuvaa vettä. Sytytän pöydälle kynttilän ja avaan läppärin.

 

Hyppään palaveriin kymmenisen minuuttia ennen sen alkamista ja me jutelleen milloin mistäkin, kolme sataa kiinteistövälittäjää kymmenestä osavaltiosta, välillä keskustelu kiihtyy väittelyksi, niin kuin silloin kun puhutaan koronarokotteesta, yleensä puhutaan helpommista asioista, politiikasta ei koskaan. Sosiaalisten kontaktien jano on suuri kaikilla ja kaikkialla. Aamukuuden palaveri aloitetaan lyhyellä meditaatiolla - aina. Puhuja puhuu omasta menestyksestään, omista arvoistaan tai kuten perjantaina, puhuja oli psykologi ja uravalmentaja. Nauran vedet silmissä miehen kertoessa lapsestaan ja vaimostaan, ja siitä miten ADHD vaikuttaa näitten kahden elämään, voi miten tiedänkään tämän stoorin. Vähän ennen seitsemää olen valmis ihan mihin vaan, tiedän että pystyn ja osaan. Seuraavan tunnin luen ammattikirjallisuutta ja opiskelen. Vuoden alusta tein päätöksen etten lue enkä vastaa yhteenkään sähköpostiin ennen puolta yhdeksää. Kyllä ne odottaa. 

 

Päivä jatkaa kulkuaan. Kahdeksalta herätän lapset ja uninen Freddekin ilmestyy keittiöön. Istun aamiaisella lasten kanssa, me jutellaan, lasi kaatuu eikä homma muutenkaan oikein etene. Pojat oppii uuden suomenkielen lauseen tai sanonnaan; ”älä sählää!” Aamuisin sille on käyttöä kun keittiössä pyörii kaksi keskittymishäiriöistä. Tättis vetäytyy huoneeseensa - kouluun - pojat tekevät saman ja me jutellaan Fredden kanssa päivän uutisista ja muusta samalla kun syödään aamiaista työpöydän ääressä. Palavereja, seuraavia palavereja, töitä, puheluita ja sähköposteja. Lounas ja taas töitä. Nukun päiväunet iltapäivästä ja jatkan sen jälkeen taas töitä. Työpäivä päättyy sitten joskus. Kahdeksan jälkeen en vastaa työsähköposteihin ellei olla keskellä tarjouskilpailua tai maailmanloppu muuten käsillä.

 

Tättis ja pojat tanssivat, meidän makkarissa ja Tättiksen huoneessa on puulattia, niistä konvertoidaan tanssistudio illaksi. Viideltä, kuudelta, seitsemältä ja kahdeksalta, päivästä riippuen. Balettia, jazz-tanssia, hiphopia vaihtelevalla kokoonpanolla neljänä iltana viikossa. Päivällistä tarjotaan lasten tanssilukujärjestyksestä riippuen varhemmin tai myöhemmin. Tättis ei halua syödä ennen tanssituntia, tiistaisin ja torstaisin se syö päivällisensä yhdeksältä illalla.

 

Kim täyttää viisikymmentä, me päätetään yllättää se lauantaiaamuna. Ilmapalloja, kakku, kukkia ja lahja. Tapaaminen on kaupan parkkiksella varttia vaille kymmenen. Unohdan autuaasti koko jutun leipoessani leipää ja saan tekstarin. Hyppään yöpaidassa autoon ja olen onnellinen että se on se meidän kaupan parkkis, matkaa kaksi minuuttia. Me seistään hyytävässä tuulessa Kimin talon edessä kahden metrin välein, maskit naamalla ja lauletaan, lauletaan kahdesti. Päivänsankari on otettu ja meillä on ihana juttutuokio ystävien kesken. Me ollaan viimeksi nähty näin, ihan oikeasti nähty, viimeksi kai kesäkuussa. Tuntuu hyvältä, sosiaalisten kontaktien jano on suuri kaikilla ja kaikkialla. Ryhmästä kaksi on saanut jo rokotteen, toinen on yli viisikymppinen opettaja ja siten oikeutettu rokotteeseen ja se toinen taas täytti kesällä kahdeksankymmentä. Yhden isä on saanut rokotteen, me muut odotetaan vielä. Tekee mieli halata kaikkia, sekin päivä tulee vielä joskus. Mietitään siinä viimassa että päästäänkö ihan oikeasti juhlimaan mun viisikymppisiä, sitten syksyllä. Aika näyttää. Nyt eletään tätä aikaa, aikaa jona päivät toistavat toisiaan - päivää murmelina. Päivää 336.