positiivisesti vanhemmuudesta

 

Näin unta että olin raskaana. Silittelin pientä kumpuani ja kuulostelin tuntisinko uuden elämän liikkeet sisälläni. Unessa olin onnellinen, onnellinen siitä että meille tulisi vauva. Jostakin syystä näen usein unta siitä että olen raskaana, joskus unet ovat tällaisia, onnen täyteisiä ja pehmeitä, usein ne ovat täynnä ahdistusta siitä että meidän perhe on jo tässä, me ei haluta vauvaa, olen liian vanha, me ollaan liian vanhoja ja meillä on kaikki hyvin - juuri nyt. Olin 36-vuotias kun esikoisemme syntyi. Hartaasti odotettu ja rakastettu lapsi, kymmenen avioliittovuoden jälkeen lapsi, minä olin aina halunnut olla äiti. Raskaus oli ihana. Se oli helppo ja onnentäyteinen. Tein töitä koko raskausajan ja vielä päivää ennen synnytystä kävin patikoimassa ystävän kanssa. Pidin vatsani keräämästä huomiosta eikä minua yhtään haitanneet kommentit ja kiinalaisten tätien kosketukset. Ostin pieniä, ihania vauvanvaatteita, peittoja ja kaikkea sitä mitä olin aina halunnut.

Opin pian ettei minua oltu tehty vauvan vanhemmaksi. Ahdistuin siitä etten tiennyt koska lapsi taas heräisi ja itkisi. Pelkäsin unettomia öitä niin etten nukkunut koska pelkäsin heräämistä ja kuuntelin lapsen jokaista inahdusta. Tilannetta ei auttanut se että meidän ihana vauvamme, rakas esikoisemme oli sellainen - vaativa vauva. Hän ei viihtynyt missään muualla kuin sidottuna kiinni minuun, kantovälineellä ei niin ollut väliä, kunhan lapsi oli sellaisessa ja kiinni minussa. Kalliit, kauniit vaunut olivat miltei käyttämättöminä eteisen nurkassa ja vaunulenkit lapsen kanssa jäivät haaveiksi. Minun lapseni oli keskimäärin tyytymätön eikä viihtynyt vauvakerhoissa, vauvatapaamisissa tai ostoskeskuksen vilinässä. En voinut jättää ikuisesti itkevää lasta kenellekään saadakseni omaa aikaa ja koin itseni epäonnistuneeksi.

 

Kaksi vuotta myöhemmin meille syntyivät kaksoset aivan järjettömän haastavan raskauden jälkeen. Kahdeksan kuukauden painajainen jossa ei ollut mitään samaa kuin esikoisen odotuksessa. Sain kuitenkin palkaksi kaksi helppoa ja perustyytyväistä vauvaa jotka nukkuivat ja söivät, jotka viihtyivät kaikkialla ja huolimatta kaksostenvaunujen käsittämättömästä hankaluudesta yhdistettynä kaksivuotiaaseen joka edelleen oli haastava, liikuimme paljon ja kaikkialla.

 

Meidän vanhemmuutemme ei ole ollut sitä vauvalehtien autuutta, mutta ihanaa se on ollut omalla tavallaan ja vaikka mieluusti vaihtaisin esikoiseni vauvavuoden pois en vaihtaisi tuota alakerrassa koiralle juttelevaa teiniä yhtään mihinkään sen enempää kuin noita kahta veijaria jotka juuri nyt pelaavat yhdessä omassa huoneessaan takapuolet pelituoleilla ja luurit korvilla. Kolme onnellisinta asiaa jotka minulle ovat koskaan tapahtuneet.

 

Tämä päivän Hesarissa on artikkeli  (maksullinen) jossa Juha Itkonen puhuu vanhemmuuden positiivisista puolista. Olen samaa mieltä siitä että noin keskimäärin vanhemmuus on maailman parasta. Lapset ovat varmasti kasvattaneet minua enemmän kuin minä heitä ja monesti seuraan vain sivusta miten mielettömän ihania ihmisiä näistä kolmesta on kasvanut. Tuskin maltan odottaa kaksikon murrosikää huolimatta siitä että kolikon kääntöpuolena saattaa tulla se että ne hakeutuvat mun syliin vähän harvemmin.

 

Vastaan samaan kymmeneen väittämään kuin Juha ja haastan muut vanhemmat tekemään samoin. Vanhemmuus ei ole pelkkää onnea ja auvoa, mutta ihanaa se on silti.

 

Vanhemmat menettävät yöunensa pysyvästi.

Naah. Meillä yöunet menivät poikkeuksellisen pitkäksi aikaa esikoisen opetellessa nukkumaan vuosia. Unettomia öitä on välillä edelleen, mutta sellaistahan se elämä.

 

Lapsista saa olla aina huolissaan.

Vanhemmuuden mukana kulkee käsi kädessä rakkaus ja rakkauden kainalossa huoli. Tunteena sen ei kuitenkaan tarvitse olla kaiken alleen hukuttava ja lamaannuttava. Uskon myös että meissä vanhemmissa on eroja ja minä huolehdin ehkä keskimääräistä vähemmän. Fredde meistä kahdesta huolehtii enemmän kuin minä.

Uskon vankasti siihen että ne pärjää kyllä. Vanhempana minun vaikutusmahdollisuuteni ovat rajalliset ja tulevina vuosina meidän on voitava luottaa siihen että olemme tarjonneet tälle kolmikolle riittävän hyvät eväät siihen että he tekevät hyviä päätöksiä myös silloin kun me emme ole vieressä katsomassa ja auttamassa. 

 

Vanhemmalla on aina riittämätön ja syyllinen olo.

Jokaisella vanhemmalla on joskus riittämätön ja syyllinen olo mutta noin keskimäärin koen olevani ihan riittävä. Syyllisyys tulee esiin tilanteissa joissa haluaisin olla läsnä enemmän, silloin kun töitä on liikaa ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Itse olen ratkaissut tätä asiaa niin että on olemassa asioita joista pidetään kiinni; meidän yhteiset aamiaishetket ja pizza-perjantai.

 

Vauvat ovat uuvuttavia, uhmaikäiset ovat uuvuttavia, murrosikäiset ovat uuvuttavia.

No niin kyllä ovat, mutta taidan olla minäkin välistä aika uuvuttava. Toisaalta mikään ei ole ihanampaa kuin nukkuva tai naurava vauva, uhmaikäisen halaus ja märkä moiskautus poskelle, tai murrosikäisen sanat; minä rakastan sinua äiti. Etenkin murrosikäisen kanssa koen että on hienoa että lapsi kokee vanhemman niin turvalliseksi että uskaltaa kokeilla rajojaan tietäen ettei rakkaus lopu siihen.

 

Parisuhde happanee, kun on lapsia.

Kuulun siihen ryhmään joka uskoo ettei pikkulapsivuosien aikana saisi erota. Ne ovat kova mankeli missä tahansa perheessä ja ehkä vielä enemmän erityislapsiperheessä. Sen sijaan tukea pitäisi olla enemmän, ja sitä pitäisi tarjota vanhemmille aktiivisemmin, parisuhdetukea, lastenhoitoapua ja apua haasteellisiin hetkiin. Vertaistuki oli minulle korvaamatonta ja niin varmasti monelle muullekin. Me elämme tietynlaista individualismin aikaa länsimaisessa yhteiskunnassa ja yksin pärjäämisestä on tullut tavoite. Jokaisen pitäisi kuitenkin voida myös myöntää olevansa heikko ja tarvitsevansa apua, se on sellaista todellista vahvuutta.

 

Oma parisuhde elää ja voi vahvasti ja voisin sanoa että se on ennemminkin mehevöitynyt kuin hapantunut näitten vuosien aikana.

 

Lapsiperheen kotona on aina sotkuista.

No ei meillä ainakaan. Mutta onko sillä niin väliä jos vaikka olisikin?

 

Lapsiperheessä syödään vain nakkeja ja kalapuikkoja.

Joskus on hyvä syödä nakkeja ja kalapuikkoja. Meillä niitä syödään harvemmin, mutta se nyt johtuu siitä että viihdyn ihan hyvin tässä nyrkin ja hellan välissä, hellapoliisina.

 

Vanhempi ei ehdi harrastaa liikuntaa, eikä mitään muutakaan.

No minä en ehtinyt mutta en varmasti niin kauheasti halunnutkaan. Olisihan sitä aikaa syntynyt jos sen olisi kokenut ihan järjettömän tärkeäksi. Minulle harrastamiseksi on riittänyt kirjoittaminen, neulominen ja metsissä samoilu. Etenkin viimeinen on auttanut pysymään ainakin kohtuullisen täysipäisenä nämä vuodet. Toisaalta meidän yhdessä harrastamat asiat ovat pysyneet ja lapset ovat kasvaneet mukana niissä.

 

Vanhemmuus vanhentaa 10 vuotta.

49-vuotiaana vanhempana jolla on miltei 13-vuotias ja pian 11-vuotiaat kaksoset sanoisin että vanhemmuus on ennemminkin nuorentanut sen 10 vuotta.

 

Leikkiminen ei ole aikuisten hommaa.

Se on kyllä aivan totta.