Siirry pääsisältöön

sinä täyttäisit kuusi



Huomenna me juhlitaan kaksikon synttäreitä karnivaalihengessä. Autotalli on täynnä pussia ja kassia ja nyssykkää; ilmapalloja, karkkia, pinjata. On saippuakuplakone ja leikkejä puistoon. Meidän kaksikko. Ne on rakkaita, ne on täydellisiä.

Mä katson niitä ja kuin varkain ajatukset karkaa siihen pieneen poikaan joka ei koskaan tullutkaan. Tai lähti jo ennen kuin tulikaan. Siihen jonka muisto on muitten mielistä karannut jo kauan sitten. Siihen joka kuitenkin elää osana meidän perhettä, osana lasten puheita. Joskus sinusta ei puhuta kuukausiin. Sitten pulpahdat taas lasten juttuihin ja me kerrataan taas kuinka lähdit ennen kuin me ehdittiin sinuun edes tutustua. Miltä olisit näyttänyt? Olisitko ollut ihan omanlaisesi? Ehkä enemmän siskosi kaltainen? Mun mielikuvien lapsi on sellainen sinisilmäinen ja pellavapäinen. Hiukset kihartuu vähäsen, olet ehkä kolme ja puhallat saippuakuplia – siis siinä mun mielikuvassa. Toisessa kohdassa sulla on oljenväriset hiukset ja olet nuori aikuinen, vahva ja täynnä elämää. Siinä ajatuksessa pelaat jalkapalloa veljiesi kanssa. Huomenna täyttäisit kuusi. Lasten puheissa olet meidän neljäs lapsi. Lasten mielessä sun jälkeesi olis tullut pojat, ne olis tullut vaikka sinä olisit jäänytkin. Niitten ajatuksissa meillä on neljä lasta. Aina välillä takapenkki puhuu sinusta. Nekin miettii minkälainen olisit.

Vuosien saatossa sinun muistosi on pehmentynyt. Siitä on tullut kaunis. Alussa se oli vain kipeä. Nyt siinä on samanlaista rujoa kauneutta kuin kaikissa arvissa. Minä rakastan sinua T. Me kaikki rakastetaan sinua. Juhlitko huomenna meidän kanssa vähäsen?

äiti ja isä

M ja K ja O


Kommentit

  1. T on aina sydämessä! <3

    / Älskling

    VastaaPoista
  2. Kauniisti kirjoitettu teksti. Itkettävän ihana ja liikuttava. Kovin surullinen ja samalla niin kaunis ja täynnä rakkautta. <3

    -Minna

    VastaaPoista
  3. Miksi jäät kiinni sellaiseen, mitä et olisi voinut saada? Nimenomaan mielikuvissa tämä lapsi, joka abortoitiin jo sikiövaiheessa, koska ei olisi elänyt, on vain olemassa, mutta ne mielikuvat on vain sun mielikuvituksen tuotetta. Surun työstäminen taitaa olla sulle vaikeata, koska abortin jälkeen sun piti pakonomaisesti saada uusi lapsi ja koiran kuoleman jälkeen sun piti välittömästi saada uusi koira paikkaamaan sitä tyhjää tunnetta, jota et pysty käsittelemään. Surullista, että näin on yli 40-vuotiaalla, mutta kaikesta voi päästä eteenpäin, jos tekee töitä asian eteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos luonneanalyysistä. Et ole koskaan tainnut joutua luopumaan odotetusta ja toivotusta lapsesta. Suru on työstetty jo kauan aikaa sitten.

      Minkä mittainen on asiallinen suruaika a)lapsesta b)koirasta?

      Poista
    2. Viestini perustui siihen, mitä itse olet kertonut blogissasi. Kun suru on työstetty, siinä ei tarvitse roikkua vuosikausia ja tuoda asiaa esiin jatkuvasti. Kun suru on työstetty, tietoa ei tarvitse enää jakaa, koska se ei enää ole pinnalla. Tunteidesi käsittelemättömyys hyppää esiin omasta kokemuksestani, koska oman lapseni elämä olisi ollut mahdollista, sinun sikiösi ei.

      Poista
    3. Hmmm, nyt musta tuntuu siltä että sinun surusi on käsittelemättä.

      Omani olen käsitellyt jo vuosia sitten surupsykologin kanssa ja yksi hänen kullanarvoisista neuvoistaan oli olla unohtamatta. Suru vie aikansa, eikä siihen ripustautuminen kuljeta elämää eteenpäin. Oma suru silloin kuusi vuotta sitten oli halvaannuttavaa. Se vei aikaa ja tarvitsin sen käsittelemiseen apua, olihan raskaus jo itsessään alkanut lapsettomuushoitojen avulla. Psykologin lisäksi löysin apua vertaistukiryhmästä ja niitten naisten kanssa ollaan kuljettu surusta syntymän kautta takaisin elämään.

      Toisaalta muistaminen on tärkeää. Minä muistan lapseni, en sikilötä. Minun lapseni oli poika ja sillä pojalla on nimi. Jokainen tuntemani lapsensa menettänyt vanhempi kuljettaa muistoa lapsestaan mukanaan, oli kuollut lapsi menehtynyt jo raskauden aikana kohtuun, synnytyksessä tai raskaus jouduttu keskeyttämään lapsen sairauden vuoksi.

      Sikiöstä puhuminen etäännyttää lapsesta ja helpottaa ajatusta siitä ettei syntymätön lapsi ole ihminen. Syntymättömän elämällä ei tällä ajatusmallilla ole merkitystä. Tästä on monta eri mielipidettä, mutta minun maailmassani syntymätönkin lapsi on lapsi. Sinä saatat ajatella toisin ja sinulla on oikeus siihen ajatusmalliin.

      Mitä meidän Koiran kuolemaan tulee, on jotenkin kornia puhua siitä tässä asiayhteydessä. Olihan Koira, paitsi koira niin myös vanhus. Pitkän ja hyvän elämän elänyt, rakas lemmikki ja perheenjäsen, mutta loppupeleissä ei kuitenkaan ihminen. Koira on edelleen rakas ja muisto siitä elää mukana aina, niin se saa elääkin. Toisaalta se että on käsitellyt elämässään paljon suurempiakin suruja, asettaa Koiran kuoleman omiin mittasuhteisiinsa.

      Poista
    4. Oi, minusta on täysin luonnollista, että ikuisesti muistaa rakkkaan lapsensa, vaikka tämä kuoli jo sikiönä. Niin minäkin muistaisin, jos minulle olisi käynyt niin. Kirjoituksesi oli suloinen ja koskettava!

      Minun on vaikeaa ymmärtää anonyymin ajatuksia ja syyttelyä surusi käsittelemättömyydestä. Vaikka itse olen käsitellyt mieheni kuoleman hänen ollessaan aika nuori, (ja jopa psykologilla ym) niin silti usein ajattelen häntä ja varsinkin hänen kuolinpäivinään vuosittain. Minusta se on täysin luonnollista rakaan ihmisen muistamista ja usein kaipaamistakin. Toivon kohtaavani hänet vielä kuoleman jälkeenkin.

      Ja niin minunkin silmissäni: Myös syntymätön lapsi on arvokas ja hänen elämänsä on pyhä ja tärkeä ja näin myös Jumalan silmissä kuten Raamattu osoittaa ja kohtaaminen tulevaisuudessa taivaassa on mahdollista! Näin uskon.

      Maija

      Poista
    5. Kiitos Maija, näin mäkin tän asian ajattelen :)

      Poista
  4. Aikamoista.

    Kommentoin tänne jo aiemmin tästä ajankulusta ja siitä, miten pitkä matka olkaa yhdessä tultu. Kuusi vuotta.

    Kiitos Yksis kun olet. Ja kiitos T ja meidän V että kävitte liittämässä tämän nausporukan yhteen. ❤
    Kun joudumme ilman teitä, toivottuja ja jo niin rakastettuja murusia elämään, niin tilalle saimme toisemme.
    KIITOS! ❤❤

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi