Siirry pääsisältöön

242 mailia - 388 kilometriä - kotiin




Käytiin hakemassa lapsi kesäleiriltä. Ajettiin leirikeskukseen, käytiin lounaalla ja palattiin kotiin. Sellainen käypä amerikkalainen päiväreissu. Olis se tullut sieltä bussillakin, mutta haluttiin nähdä minkälaisessa paikassa se viikkonsa oikein vietti. Kun oltiin vikassa risteyksessä navi sanoi että viiden kilometrin matkaan menisi parikymmentä minuuttia, mietittiin miten ihmeessä... ajettuamme tovi vastakynnettyä peltoa muistuttavaa hiekkatietä, ei ihmetelty enää. Oltiin sen sijaan aika tyytyväisiä että meidän kalustolla voi kurvata tarvittaessa vaikka pystymetsään. Ei olis ollut pikkubemarilla mitään asiaa sille tielle. Siellä se oli viikon. Tiettömän tien päässä.

Leirikeskuksen pihalla meitä juoksi vastaan hyväntuulinen kultainen noutaja. Myöhemmin selvis että koiran nimi oli Amber ja se oli leirin ESA – emotional support animal – kiitos siitä että Tättiksellä meni niin hyvin kuulunee ainakin osaksi Amberille sillä kun vastaan tuli ensimmäinen ohjaaja, se totes että tyttö lienee siellä missä koirakin.



Mun ensimmäinen kysymys lapselle oli sellainen kaiken kattava, en kysynyt pesikö se hampaat tai kävikö suihkussa. Myöhemmin selvisi että hampaat oli pesty kerran ja suihkussa se ei käynyt kertaakaan. Onneksi oli kuitenkin uinut päivittäin ja saanut iilimadon varpaaseen, kokemus sekin. Kysyin että haluaako se tulla leirille uudestaan ensi kesänä... Ajattelin että jos se sanoo et ehkä, on leirillä ollut osin ihan kivaa. Jos vastaus taas on ei, oli viikko ihan kamala ja lapsi odotti maanantaista eteenpäin pääsevänsä kotiin. Vastaus oli kuitenkin huudahtaen ilmoille kajautettu KYLLÄ. Ilmeisesti oli ihan hyvä viikko.

Alakoulusta yläkouluun siirtyminen on iso askel. Ei vähiten siksi, että isosta tulee taas pieni, että siitä joka kaiken osaa ja tietää, tulee yhtäkkiä vanhempien tovereitten silmissä pikkulapsi, että niitten isompien jutut on sille pienimmälle aika huikeita. Sellaista on kasvaminen. Alakoulun isona on edelleen aika pieni, yläkoulun pikkuisena altistuu isompien jutuille seksistä, huumeista ja alkoholista. Vanhempana olen kiitollinen siitä että meidän iso-pieni edelleen puhuu, kertoo siitä nelitoistavuotiaasta jolla on juttujen perusteella laajempi elämänkokemus kuin lapsen viisikymppisellä äidillä. Sama tyttö oli kutsunut minun lastani nartuksi. Tervetuloa yläkouluun. 

Kotona se ei enää jaksa. Se itkee, raivoaa ja huutaa. Purkaa kuitenkin laukkunsa pyykkikoneeseen. Lasken sille kylpyveden. Mietin miten monta saippuaa sinne pitää sekoittaa että saan sen kuurattua puhtaaksi. Lapsi jää kylpyyn kyyneleet poskillaan, koska veljet, kamalat veljet... minä ajattelen että koska väsymys ja koska se selviytyi yläkoululeirillä ihan kokonaisen viikon – kaikkien niitten isojen lasten kanssa. Meidän pikkuinen joka ei enää ole niin kovin pieni.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi