Siirry pääsisältöön

kahdeksan vuotta sitten

Uudet tilastot 2020



Tähän aikaan vuodesta palaan ajassa taaksepäin, siihen maaliskuiseen hetkeen rintatutkimusyksikön parkkipaikalla. Siinä nojaan autoon ja katson kyynelten lävitse vieressä kohoavaa sairaalaa. Yritän epätoivoisesti pysäyttää kyynelten virtaa ja koota itseni, jotta voisin kävellä sisään mammografiaan. Tänne saakka selvisin, lastensairaalasta aikuistensairaalan parkkipaikalle. Selvisin tapaamisesta neuropsykologin kanssa, tapaamisesta jossa kuuntelin ilmeettömänä lääkäriä, otin vastaan nivaskan papereita, kuuntelin vähän lisää, nyökkäsin, kiiton, varasin ajan jatkoon ja lähdin. En itkenyt, en tuntenut oikeastaan mitään vaikka olin kuvitellut olevani voitonriemuinen ja helpottunut. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin miksi psykologi kysyi ymmärsinkö mitä hän sanoi, kysyi koska en osoittanut minkäälaista tunnetilaa, kuuntelin ja nyökkäsin. Ojensin käden, otin vastaan nipun papereita ja lista kirjoista jotka pitäisi lukea. Vasta siellä ajomatkan jälkeen, seuraavan sairaalarakennuksen parkkipaikalla tuli itku. Se tuli hallitsemattomana ja ehkä odottamattomanakin. Olinhan kepeästi varannut itselleni mammografian suoraan neuropsykologin tulosten kuulemisen perään. Potkin itseäni nilkkaan, tämän piti olla hyvä asia ja silti suru iski päälle hyökyaallon lailla. Minun lapseni oli autisti.

2019


Kahdeksan vuotta myöhemmin en sure ja jos voisin, ojentaisin käteni naiselle autossa. Ottaisin kiinni, halaisinkin ja lupaisin että tästä tulee ihan hyvä. Sanoisin että tästä tulee oikein hyvä. Kertoisin että kaikki järjestyy kyllä, ihan varmasti järjestyy. Sure vain mutta kaikki järjestyy.

Vähän myöhemmin olin kateellinen. Kadehdin niitä perheitä joiden iltapäivät kuluivat uimakoulussa,  tanssitunneilla ja kuvataidekerhoissa. Kadehdin niitä joiden lapset harrastivat kaikkea kivaa ja kadehdin äitejä jotka jutustelivat rennosti puiston penkillä. Minä vietin aikaani odotushuoneessa. Neuloin koska en voinut lukea, en voinut lukea koska lattialla konttasivat vuoden vanhat kaksoset, jotka vaativat huomiota. Siellä odotushuoneessa istui muita samanlaisia äitejä ja isiä. Vuosia myöhemmin olen muutamaan kertaan törmännyt satunnaisesti niihin samoihin vanhempiin ja hetken empimisen jälkeen kumpikin on muistanut mistä me tunnemme toisemme – odotushuoneesta. Meillä harrastettiin uimakoulun ja tanssin sijaan puheterapiaa, toimintaterapiaa, ravitsemusterapiaa, syömisterapiaa, ABA:ta, sosiaalisten taitojen ryhmiä ja kesäkoulua. Kun muut lapset menivät jalkapalloon, me lähdettiin käyttäytymisterapeutille tai psykologille. Lukemattomia kertoja ojensin kirkuvan lapsen terapeutille ja poistuin itse odotushuoneen puolelle pyyhkimään epätoivon kyyneleitä. Tämäkö oli minun lapseni, tämä rimpuileva ja potkiva hirviö joka kieltäytyi kaikesta.

2018


Olin vihainen ja kapinoin. Jos voisin, ojentaisin käteni vihaiselle, kateelliselle ja kapinoivalle naiselle. Ottaisin kiinni kädestä, halaisinkin ja lupaisin että tästä tulee ihan hyvä, sanoisin ettei kadehtimisesta saa voimaa, muistuttaisin että tästä tulee oikein hyvä. Kertoisin että kaikki järjestyy kyllä, ihan varmasti järjestyy. Saat olla vihainen mutta älä tuhlaa aikaa kadehtimiseen, muista että kaikki järjestyy kyllä.

2016


Erityisopetussuunnitelmapalavereista tuli arkipäivää eivätkä kahden käden sormet riitä laskemaan niitä kertoja kun olen itkenyt opettajan, erityisopettajan, koulupsykologin tai rehtorin huoneessa heidän vähän hämmentyneen oloisena ojentaessa nenäliinoja pöydän ylitse. Olen istunut kymmenissä palavereissa koskien lasteni koulua ja olen oppinut avaamaan keskustelun sanoen että älkää hätääntykö jos itken, itken kun olen hermostunut, turhautunut tai kun rakkautta on niin paljon että se tulvii yli äyräitten.

2015


Kahdeksan vuotta sitten itkin autossa parkkipaikalla. Itkin lapseni menetettyä lapsuutta ja elämää, omaa pirstaleiksi mennyttä vanhemmuttani. Vasta myöhemmin ymmärsin ettei kukaan menettänyt mitään, että lapsellani on edelleen lapsuus ja nyt ne tanssitunnitkin. Kaikki oppivat uimaan ja vähän jalkapalloakin. Lapsesta on kasvanut ihana nuori nainen, vahva, sanan jokaisessa merkityksessä. Iltaisin se pohtii filosofisia kysymyksiä ja ratkoo matematiikan tehtäviä ystävien kanssa puhelimitse. Mahdollisuuksia on enemmän kuin niitä parkkipaikalla päälle vyöryneitä uhkia.

Vanhemmuus. Se rakentui uudestaan, entistä vahvemmaksi. Mutta keväisin muistan sitä hetkeä ja sitä naista siellä parkkipaikalla. Muistan sen tilanteen läpitunkevan lohduttomuuden, yhden aikakauden lopun ja uuden alkamisen.


2014

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...