Siirry pääsisältöön

uudessa työssä perehdytetään

viimeperjantaina klinikka oli edelleen rakennusvaiheessa

Mulla on ollut niitäkin työpaikkoja jossa perehdytys on ollut tyylin; ”Tossa on sun työpöytä, tuu kysyyn jos on jotain epäselvää... kyl sä tiedät!” Useimmiten perehdytys on kuitenkin ollut ihan asiallista ja työnkuvaan sopivaa. Sairaalatyössä oli ihan järkeenkäypää, että mun piti ensin osoittaa että osaan työni lähihoitajana ennen kuin pääsin työskentelemään itsenäisesti. Tällä kertaa olen saattanut löytää työn jossa perehdytys on toteutettu sellaisella tasolla josta useimmissa työyhteisöissä voi vain haaveilla.

Nykyisellä työnantajalla on varaa perehdyttää. On mahdollista pitää tuottamatonta työntekijää useampi viikko. Ai miten? No kun kysymyksessä on yksityissairaala. Tai siis kaikkihan täällä periaatteessa on yksityisiä, enemmän tai vähemmän. Ne vähemmän yksityiset kerää tukia joko liittovaltion ja/tai osavaltion kassasta. Siinä missä edellinen työnantaja avasi ovensa hyväntekeväisyysvaroin ja näiden edellämainittujen tukien voimin. On nykyinen työnantaja vastaavasti sieltä toisesta ääripäästä. Toki meilläkin hoidetaan varattomia, mutta ei vakuutuksetta. Ne joilla ei ole sossun maksusitoumusta, ne lähetetään jonnekin muualle. Sairaalan oman laskutuksen ja vakuutusyhtiökorvausten lisäksi sairaala elää lahjoitusvaroin. Osaamaton työntekijä aiheuttaa nopeasti ison laskun asiakkaiden äänestäessä jaloillaan, eikä siihen ole varaa. Huonosti hoidettu asiakaskontakti saattaa johtaa siihen että se sairaalan saama puolenmiljoonantaalan vuosilahjoitus menee sivusuun.

tää on meidän lounasterassi


Ensimmäisen työviikkoni istuin talon koulutuksissa. Toisen viikon opiskelin oman klinikan toimintaa seuraamalla yhden työpäivän kerrallaan kunkin osaston toimintaa. Opin ihan valtavasti. Opin myös asioita rivien välistä, niin kuin sen että meidän lääkärit on oman alansa superstaroja ja superstarat käyttäytyvät aina välistä niin kuin tähdet nyt vaan osaa. Yksi heittelee tavaroita suuttuessaan. Toinen on sitä mieltä että koko klinikan henkilökunta on vajaaälyistä ja kolmas saattaa unohtaa että sillä on potilaitakin ja lähteä kesken kaiken lounaalle. Yhteensä lääkäreitä meidän klinikalla on kuusi. Jokainen heistä on hengityselinsairauksien erikoislääkäri ja jokainen heistä työskentelee myös vähintään viikon kuukaudesta teho-osastolla (ICU) tai sydänvalvontaosastolla (CCU). Muun henkilökunnan tehtävä on tehdä lääkäreitten elämästä helppoa. 

Maanantain istuin tarkkailemassa meidän omaa vastaanottoa. Päivän aikana klinikalla oli yhdeksän potilasta ja paikalla kaksi lääkäriä. Lisäksi meillä työskentelee kaksi lääkärin assistenttia, kaksi sairaanhoitajaa, kaksi ”Respiratory Therapist”, klinkan johtaja, ajanvaraaja, klinikkakoordinaattori, vastaanotto, laskutuskoordinaattori ja mä – puhelin. Puhelimen pitää käytännössä tietää kaikki kaikesta, tai siis osata päättää kuinka tärkeetä on se että klinikalle soittavalla ihmisellä on yskä ja nuha ja kuumetta kolmatta päivää versus tietokonetomografian aiheuttamaa turvotusta kaulassa. Eka esimerkki on nuhakuume, toinen puolestaan allerginen reaktio väriaineelle. Eka esimerkki ei ole kiirellinen, toinen on. Sen lisäksi mä olen se joka päättää siitä tarvitseeko klinikalle soittava potilas varatessaan aikaa 40 minuutin vai 120 minuutin ajan. Ajanvaraaja varaa ajan ”jatkokäsittelyyn” eli testeihin. Mä huolehdin myös siitä että me ollaan siihen ekaan lääkäriaikaan mennessä onnistuttu haalimaan kasaan kaikki tarvittava edellisiltä lääkäreiltä.

Tiistaina seurasin meidän kanssa saman odotustilan jakavaa yleislääkäriasemaa. Yleislääkärin puolen tiloissa työskentelee seitsemän lääkäriä, ja siellä potilaita käy yhden päivän aikana kuutisenkymmentä potilasta. Siellä niitä vastaaoton ihmisiä on neljä, puhelintyyppejä kolme, koordinaattoreita yksi koska homma on selkeempää, lääkärinassareita kuusi ja sairaanhoitajia kaksi. Niillä oli kiireempi, mutta työ myös suoraviivaista. Yskä on vartin aika. Vuositarkastus 40 minuuttia.

me jaetaan odotustilat yleislääkäreitten kanssa


Keskiviikkona tein töitä sen ajanvaraajan kanssa. Me järkkäiltiin pika-aikoja tietokonetomografiaan, rasitustestiin, uudestaan lääkäriin ja samalla purettiin erilaisia muualta tulleita dokumentteja. Torstaina istuin kuuntelemassa kun meidän laskutuskoordinaattori neuvotteli puhelimessa erilaisten vakuutusyhtiöitten kanssa laskutusluvista. Lääkkeitä vaihdettiin toisiin, pyydettiin poikkeuslupia ja vakuutettiin miksi potilaalle pitää tehdä viides tietokonetomografia kahden vuoden sisään. Jokaista voittoa tuuletettiin. Ikkunalaudalla oli sievässä pinossa ne isoimmat keissit, ne joissa riideltiin vakuutusyhtiöitten kanssa kokeellisista toimenpiteistä. Jokaisessa paperinivaskassa oli satoja sivuja dokumentteja ja päällä tarralappunen kertomassa missä minkäkin jutun kanssa mennään.

Perjantaina vietin aamupäivän lääkärinassareitten ja sairaanhoitajien kanssa. Seurasin sitä miten vastaanottohuoneita valmistellaan, mitä tapahtuu ennen kuin potilas kohtaa lääkärin ja miten potilasta neuvotaan lääkärin tapaamisen jälkeen esimerkiksi uuden lääkkeen käytössä. Sairaanhoitajan kanssa juteltiin siitä mikä on kiireellistä ja mikä ei, ja miten sairaanhoitajat toivovat mun toimivan erilaisissa tilanteissa. Iltapäivällä seurailin Respiratory Therapistejä työssään.

Töitä en vielä ole ehtinyt tehdä lainkaan.

mä jaan oman työhuoneeni laskutuskoordinaattorin kanssa


Ensi viikon ajan mua koulutetaan vastaaotossa, siis vastaanottamaan potilaita. Sitä seuraavan viikon teen töitä klinikkakoordinaattorin kanssa. Klinikkakoordinaattori vastaa muun muassa lääkäreitten aikatauluista tai työvuoroista. Ei niillä mitään työvuoroja ole, ne tulee ja menee oman tahtonsa mukaan, mutta klinikkakoordinaattori suunnittelee klinikan toimintaa sen mukaan mitä superstarat haluaa. Klinikkakoordinaattori pyydetään apuun siinä vaiheessa kun Bill Gatesin paras kaveri haluaa puhua kumminkaimansa astmasta tänään.


Mun koulutus siihen varsinaiseen hommaan, puheluliikenteen hoitamiseen alkaa siis aikaisintaan kahden viikon päästä. 

tässä mun työpiste

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän