Siirry pääsisältöön

täydellisen epätäydellistä äitienpäivää!

itse ostetut äitienpäiväkukat


Äitienpäivä on vähän sellainen äitien nokittelujuhla. SoMe täyttyy lasten askartelemien korttien, kukkien, brunssien ja lahjojen kuvista. Joku sai spa-lahjakortin, toinen brunssin kaupungin kalleimmassa ravintolassa, kolmas lähetettiin ostoksille ilman lapsia. Neljäs sai rasian Tiffanyltä, viides Cartierilta... Äiti on päivän keskipiste. Mitä jos äitienpäivä onkin ihan tavallinen päivä? Sellainen jona lapset riitelee, joku piirtää seinään, mies ei osaa laittaa hienoa aamiaista, eikä edes ole varannut pöytää ravintolaan. Onko sellainen äitienpäivä epäonnistunut? Minkälainen äitienpäivä on epäonnistunut äitienpäivä? Oliko rima liian korkealla ja pettymys valtaisa? Vai oliko jo ennalta tiedossa ettei äitienpäivä mitenkään eroa tavallisesta sunnuntaista tai maanantaista tai torstaista? Voiko äitienpäivä mennä pilalle?


Mun äitienpäivä oli täydellinen. Mutta minkälainen on täydellinen äitienpäivä?

Mä itse varasin meille pöydän äitienpäiväbrunssille jo aikaa sitten. Laitoin sen Freddelle sähköpostilla ja olin tyytyväinen. Äitienpäivä lahja tuli ostettua joa aiemmin kun ostin itselleni vähän kivemman kesämekon. Fredden ohjeistin että lapsilta haluan vaan ne kortit ja kouluaskartelut.

Lauantaiaamuna Fredde soittaa ja toteaa että se pöytä tuli varattua väärälle päivälle, mut me voidaan syödä jotain kivaa äitienpäiväaamiaiseksi; Se ehdottaa hummeria eggs benedict, ja mä kysyn et kuka sen keittää? Lauantaikierrokselle ostan siis kokoelman unelma-aamiaisen tarpeita. Ostan itselleni myös ne äitienpäiväkukat. Pakastecroisanteista Fredde kysyy et kuka ne paistaa. Mä sanon et se varmaan kuitenkin osaa seurata niitä paketin ohjeita. Fredde kaivaa paketin vaivihkaa takaisin roskiksesta.

tästä liikutun jopa minä... "I love you to luve pieces!"

Sunnuntaina mä herään jannujen riitelyyn kun ne pelaa Xboxia. Alakerrassa Fredde paistaa mulle niitä croisantteja. Mä keitän itselleni kahvin ja kirjoitan blogitekstin elämästä metsässä keskellä kaupunkia. Martta kiipeää syliin, keijukaisninja nukkuu vielä. Äitienpäivänä – tai oikeastaan jokaisena sunnuntaiaamuna – mä haluan pohjattoman kupillisen mustaa kahvia, aikaa editoida kuvia ja kirjoittaa. Tänä aamuna saan just sen.


Lopulta kaikki kolme on hereillä. M:lla on ollut vaikee viikonloppu. Me on tarvittu taas pitkästä aikaa niitä pamejakin, ja on kaikkien onnen kannalta parasta että se saa nukkua... nukkua vaikka kuinka olis pääsiäinen-joulu-äitienpäivä. Ollin kortti saa mut kyyneliin, se nyt vaan on niin järjettömän herkkä ja täynnä rakkautta. K on tehnyt mulle kukkasen ja M:n systeemi saa mut räjähtämään nauruun. Mä kerron kolmikolle päivän säännöt, ne on oikeesti tosi helpot ja yksinkertaiset. Kukaan ei pyydä olemaan riitelemättä, mutta jokainen kerta kun haluat sanoa; ”mom”, vaihda sen tilalle ”dad” jos et halua erityisesti tulla kertomaan että rakastat mua.



Täydellisenä äitienpäivänä saa kirjoittaa niin paljon kuin haluaa. Täydellisenä äitienpäivänä pohjattoman mustan kahvin rinnalla on pohjaton mimosa, ja me tehdään koko päivä pihatöitä. Mä istutan ja Fredde rakentaa takapihan nurtsia. Fredden vahingossa ostama viinirypäle löytää paikkansa aurinkoiselta seinältä ja vadelma pääsee viinitynnyrin puolikkaaseen. Nauran Freddelle että muutaman vuoden päästä me ollaan lasten mielestä säälittävyyden huipentuma. Kaks kurppaa jotka rakastaa puuhata pihalla.




Sisällä mä kirjoitan taas vähän lisää ja otan itselleni mimosan. Lauma riitelee yläkerrassa. Kohta mä savustan meille lohen, ja sit mä ihailen sitä pihaa taas vähän... olen keski-ikäinen ja tyytyväinen aika vähään. En tarvitse ylläreitä, kalliita koruja ja hypetystä. Mä haluan vaan pohjattoman kupillisen kahvia, aikaa kirjoittaa ja tehdä pihatöitä. Pyykit taidan selvitellä ensi viikolla. 

Päivään sisältyi myös syylänjäädytystä, tikun poistoa kädestä, kotitehtäviä, koirankynnenleikkuuta, pohjelihaksenhierontaa ja muuta sellaista arkista ja ihanan tavallista. 


Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi