Siirry pääsisältöön

elämä...on

Mikä sitten ei mennyt suunnitelmien mukaan? Tiedossa toki oli että vastaanotto kotona ei olis hyvä, eikä se tuskan määräkään ole niin kauheesti yllättänyt. Kasvukivuista puhuttaessa en osaa olla pohtimatta onko oikein ja reilua vaatia lapselta näin suurta kasvua... Mun mielestä noin keskimäärin kuitenkin sopiva määrä kasvua näitten ikäiselle on se mikä tapahtuu niistä lähtöisin – kipuineen kaikkineen – kouluun on mentävä halus tai ei, läksyt täytyy tehdä, omista tavaroita pitää alkaa huolehtimaan jne. Tähän mankeliin ne ei ole valmiita, eikä mun mielestä tarvitsekaan olla – enhän mä itsekään ole. Kunhan nyt jotenkin rävelletään yhdessä läpi tää perehdytysvaihe ja päästään laskeutumaan siihen aikatauluun mihin mut palkattiin ja mihin mä tiedän että me kaikki pystytään ilman kohtuuttomia kasvukipuja.

Viikko sitten maanantaina istuin siellä perehdytyksessä... sellaisessa yleisessä, kaikille uusille työntekijöille tarkoitetussa. Siellä oli ihmisiä ateriapalvelusta ja siistijöistä aina taloushallinnon johtoon. Väliin mahtui sairaanhoitajia, lähihoitajia, vartijoita... Tiistaina oltiin aamu tietojärjestelmäorientaatiossa ja iltapäivän vietin aikaa kouluttajan kanssa simuloimassa potilastyötä. Keskiviikkona pääsin ekaa kertaa omalle osastolle ja rupesin pikkuhiljaa kyselemään tulevan viikon työvuoroista... kukaan ei tiiä mitään ja niinpä lopulta kurkistan Isonpomon (IP) huoneeseen: ”Juu, ajatus on että oot nyt kahdesta kolmeen viikkoon aamuvuorossa, siis täysipäiväisesti... työaika 6:30-15.” En tiedä miten näkyvästi mä nielaisin ennen kuin poistuin sen huoneesta. Olinhan mä haastattelussa tietysti vakuuttanut että huolimatta kolmesta pienestä lapsesta olen kykenevä sitoutumaan tähän. Siinä kohdassa mulle toki kerrottiin että perehdytys tapahtuu arkisin virka-aikaan, mutta kukaan ei kertonut että se kestää neljä viikkoa. Olisinhan mä toki hakenut täysipäiväistä päivätyötä jos se olis ollut se mitä haluan tai tarvitsen.

työmatka on kaunis

L on koko viikon tehnyt töitä kotoa ja ottanut vaihtelevan määrän lapsia mukaan, niihin pariin pakolliseen palaveriin joita ei saanut hoidettua puhelimella. Yhden iltapäivän meillä oli ystävä auttamassa kaaoksen hallinnassa. Ensi viikolla sillä on kuitenkin vieraita Intiasta ja sitä seuraavalla viikolla se on Nevadassa. Mä käytän kotona päiväni siihen että ajan lapsia paikasta toiseen... kouluun, koulusta, koulubussille, koulubussilta, terapiaan, terapiasta... eikä maailmassa taida olla sellaista ihmistä joka pystyis ottamaan mun tai L:n paikan tässä systeemissä. Ei rahalla tai ilman. Ei ainakaan maanantaiaamuun mennessä, kahden tai kolmen viikon työsopimuksella.

Palaan siis IP:n toimiston ovelle notkumaan ja kysyn voisinko mitenkään tehdä tätä perehdytysjaksoa osa-aikaisena tai edes iltavuorossa. Selitän tilanteen ja sanon että sen jälkeen kun L palaa sieltä Nevadastaan se voi tehdä pari viikkoa töitä kotoa, mutta ennen huhtikuun puoltaväliä tää yhtälö nyt vaan on mahdoton. IP:llä on ymmärrettävästi nenässään jotakin oliivin ja tomaatin välimaastosta - olis mullakin, jos olisin se - kun se pitkin hampain ilmoittaa mulle että perehdytys jatkuu huhtikuun puolivälissä. Kaksi viikkoa päivää, yksi iltaa.

ja maisema meidän takotilan ikkunasta  on henkeäsalpaavan kaunis... 

Perjantai-iltapäivänä suljen takanani tulen työpaikkani oven. Mua harmittaa aivan valtavasti se etten saanut heti jatkaa täysillä päästyäni ensin alkuun ja sit tietenkin tunnollisena ylisuorittajana tää on mulle aivan hillitön nolousaspekti. Ymmärränhän mä, ja niin ymmärtää IP:kin – kun ei kerran kuitenkaan antanut mulle kenkää, ainakaan vielä – että suuressa mittakaavassa ”life happens” ja ettei tää ole koko maailmaa, ja että nää unohtuu kyllä, ja tästä selvitään, ja elämä jatkuu ja... silti vie oma aikansa ennen kuin mä selviän tästä ylettömästä noloudestani.


kevät etenee huikeaa vauhtia

Sitä en uskalla edes ajatella mikä on lauman reaktio niihin kolmeen viikkoon. Sitäkään en halua vielä miettiä miten puhki mä olen sen jälkeen, herättyäni kaksi viikkoa putkeen viitenä aamuna neljän jälkeen, ehtiäkseni töihin puoliseiskaksi. Juu, kyllähän muutkin... monet vuosia, viitenä päivänä viikossa. Mä kuitenkin halusin osa-aikatyön. Iltavuorossa, kolmena päivänä viikossa.


ja mä tuon perheelle vakuutuksen - se on iso asia

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...