Siirry pääsisältöön

torstai, marraskuun 7. - väsyttää

Meillä oli oikein hyvä päivä tänään mun apulaisen kanssa. 



Rakas päiväkirja. Tänään mua väsyttää. Väsyttää koska lapset ei edelleenkään yhdentoista vuoden, kuuden kuukauden ja kahdenkymmenenkuuden päivän jälkeen nuku. Väsyttää koska pakotin keskimmäisen tanssitunnille vaikka se huusi mulle autossa naama punaisena että hänen puolestaan voin painua sinne missä ei aurinko paista eikä kuu kumota. Väsyttää koska olisin halunnut että se tanssii, koska se on hyvä siinä. Luovutan. Mua väsyttää koska pojat ei tanssi ja tässä kohdassa ryhmäpaine on liian kova.

Pienin jäi kotiin koulusta, koska se ei ole nukkunut viikkoihin ja näyttää siltä että tekee hidasta kuolemaa. Kun se ilmestyi alakertaan täydessä paniikissa suunnilleen siihen aikaan kun sen olis jo pitänyt olla koulussa mä kysyin et mitä jos se lähtis ennemin mun kanssa töihin, ei tarvinnut pyytää kahdesti. Niinpä me mentiin ensin tapaamaan asiakasta, sen jälkeen toimitettiin paljon rahaa perille ja kolmanneksi mentiin lounaalle. Mies söi sashimia, miehen äiti joi kupin kahvia ja vetäisi sellaisen vegaanipullan.

Enough, crazy picture lady!


Imuroin meidän alakerran koska lattialla oli koirankarvoja. En usko että olen koskaan aikaisemmin käyttänyt tätä kyseistä imuria. Se on nököttänyt tuolla autotallissa kolmisen vuotta. Ei sitä kyllä Freddekään kauheesti käytä, siksi meillä on ne robotti-imurit ja siivooja. Ei siinä robotissa mitään vikaa ole, ihan hyvää jälkeä se tekee, vika on sen omistajassa joka laittaa sen poispäältä kun se lähtee hommiin. Ai miksi? No, koska sen pitämä ääni häiritsee mun työntekoa ja kun siitä napista painaa viikon putkeen, on lattialla muutama villakoira ja sen kaveri. Fredde oli kotona tekemässä töitä ja tarjoili mulle kuumemittaria.

Että sellainen päivä tänään.

Me käytiin myös oluella tän nuoren herrasmiehen kanssa. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän