Siirry pääsisältöön

bussipysäkillä


Maanantaiaamuna saatan laumani koulubussille. Tättis on koko aamun jakanut mulle ohjeita ja Fredde vielä edellisenä iltana ennen lähtöään muistutti bussiaikatauluista. Auringon säteiden leikatessa aamusumua havahdun siihen, että siitä on tosiaan tasan vuosi, kun viimeksi olen seissyt tässä. Vuosi sitten oli toisenlainen maanantai, ensimmäinen aamu uudessa työssä, vatsanpohja perhosista kipristellen, kädessä kansio täynnä virallisia papereita ja tulevan viikon lukujärjestys. Vuosi on mennyt nopeasti.

Tuntuu hyvältä seistä siinä kirpeässä aamussa isien ja äitien kanssa, ehkä puolet aikuisista on kiirehtimässä töihin, toinen puolikas seisoo pysäkillä vielä yöpaidassa, osalla kahvikupponen kädessä. Osa hyppää autoihinsa ja ajaa töihin. Koulubussin jälkeen tulee Microsoftin bussi ja poimii ryhmän aikuisia reppusankareita. Ne yöpaitaiset vaeltavat tohveleissaan takaisin kotiin.

Iltapäivällä Kara kysyy multa et pitäiskö sun hei ehkä lähteä? Katson kelloa ja henkäisen; ”Joo, bussi tulee reilun vartin päästä... pitää!” – Mene, mene, mene! Hengästyneenä palaan sinne mistä lähdin kirpeässä aamusumussa, hetkeä ennen kun bussi kurvaa takaisin siihen samaan kohtaan. Kolme vilkuttaa mulle iloisesti bussin ikkunasta.


Fredde ei juuri matkusta. Edellisen kerran se oli työmatkalla kaksi vuotta sitten. Silloin meillä oli yks koululainen ja kaks eskarilaista. Yhden aikuisen elämä kompastelee siihen etten tiedä miten uusi puhelin aktivoidaan, ja että unohdan ottaa roskikset sisään. Se kompastelee siihen että kahden aikuisen rytmistä puuttuu toinen ja että on valtavasti Fredden asioita, sellaisia mistä minä en tiedä mitään. Mutta lauman kanssa on helppoa. Ne pukee itse, ne syö itse, ne käy vessassa itse. Ne tarvitsee aikuista kuuntelemaan ja olemaan läsnä. Ne tarvitsee hampaanpesijän ja hiustenpesijän. Voinkin ne levittää leivälle jo ihan itse. Aamulla Tättis katsoo kelloa ja hoputtaa jannuja. Kymmenen minsaa bussiin! Vauhtia!




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...