reality check

Aamuisin meitä on muitakin matkalla töihin. Yleensä se 22km taittuu puolessa tunnissa, tänään matkaan meni reilu tunti.

Uusi duuni on edelleen ihan mahtavaa. Edessä tuntuu aukeavan loistava tulevaisuus, ja jos kaikki näytti täydelliseltä paperilla on se vielä vähän parempaa käytännössä. Siis töissä. Kolmannen viikon päätteeksi kuittasin itselleni asiakaspalvelupalkinnon ja keskiviikkona istuin ”Customer Service Excellence” –työryhmän palaverissa. Töissä teen siis sitä mitä mut on tarkoitettu ja tehty tekemään. Joo, paukuttelen henkseleitä, mutta paukuttelen niitä ihan hyvästä syystä. Mä tiedän olevani hyvä tässä.

"Bravo" -asiakaspalvelupalkinto ja keuhkoautaumatautipinssi.

Kotona sen sijaan. No, kotona kaikki on päällisin puolin ja nopealla vilkaisulla hyvin. Jos tekee vähän syvemmältä luotaavan tarkastelun huomaa ettei tää ole kuitenkaan ihan kitkatta mennyt. Periaatteessa kaikki on siis hyvin. Kukaan ei roiku aamuisin lahkeessa anelemassa että jään kotiin. Yksikään ei ole näkyvästi ahdistunut tai takerru muhun työpäivän jälkeen, hyvä kun huomaavat että tulin kotiin. Jossakin vaiheessa joku ilmestyy alakertaan ilmoittamaan että olis nälkä.

Kun asioita luodataan vähän huolellisemmalla katseella voi tehdä seuraavia huomioita;

K on rauhaton. Se on viimeisten viikkojen aikana piirtänyt niin seiniin, pöytään kuin kokolattiamattoonkin. Sen sormi on laastaroitu, koska se on jyystänyt kynnen lisäksi myös sormen ihon. Se riitelee ja riehuu. Niin, ja iltaisin se nukahtaa mun kainaloon. Koulusta se kantaa kotiin eväslaukun liki koskemattomana.

O on kastellut sänkynsä keskimääräistä useammin, ja tässä yhtenä päivänä se mätki sisartaan nenään niin että niin Fredden työpaperit kuin M:n läksytkin oli veren peitossa.

M on virallisesti sitä mieltä että mun työ on hyvä juttu. Käytännössä se on heräillyt öisin. Se on nukahtanut iltaisin tutusti melatoniinin tuella vain herätäkseen yhden aikaan yöllä. Sitä ei pelota. Se ei ole nähnyt painajaisia. Sillä ei sen omien sanojen mukaan ole mitään huolia ja silti se valvoo, valvoo, valvoo... nukahtaakseen uudestaan joskus neljän aikaan aamuyöstä. Se lukee kirjaa, se pyörii ja vaihtaa asentoa. Mä taputtelen ja silittelen ja juttelen. Aamusta me molemmat herätään väsyneinä.

Maanantaina soitin lastenlääkäriin. Kerroin asiani puhelimessa ja sain vastaukseksi että eka mahdollinen aika tällaiselle asialle olis joulukuussa. Kysyin puhelintyypiltä että aikooko se oikeesti antaa seitsemänvuotiaan valvoa kuukauden, kun jos olisin sanonut että sillä on korva kipeänä me oltais oltu lääkärissä samana päivänä. Tyyppi puhelimessa oli hiljaa ja sanoi siirtäväsnsä mut sairaanhoitajan puhelinvastaajaan. Tuntia myöhemmin sain puhelun lastenlääkäriltä. Samana iltana M aloitti unilääkkeen. Nyt meillä nukutaan taas. Unilääke toki ratkaisee ainoastaan oireen, ei syytä, ja siitä samasta syystä asiaa puitiin torstaina psykiatrin vastaanotolla. Psykiatri kuitenkin allekirjoitti toimintasuunnitelman ja sanoi että lääkitys auttaa myös prinsessan unta edeltäviin paniikkihäiriökohtauksiin ja ahdistustiloihin, joiden kanssa me ollaan painittu kesästä asti.

On helppoa ajatella, siis liian helppoa, että kotona olevan vanhemman työhön palaaminen on lapsille pikkujuttu. Aikuisen silmissä se on osa ajan jatkumoa ja siten tavallaan myös itsestäänselvyys. Aikuisen silmissä aikuisen kuuluu käydä töissä. Lapsen silmissä se sama aikuinen on aina ollut kotona. Se on ollut lähellä ja tavoitettavissa ja se on turvallista. Muutos on pelottavaa. Vaikka muutos on aikuisen silmissä pieni, reilut puolisen tuntia aamuisin ja puolisentoista iltapäivästä, on se lapsen maailmassa valtava mullistus.

Näin suuret mullistukset vaatii aikaa. Ne vaatii kuukausia. Psykiatri kannusti aloittamaan iltapäiväkerhon, ihan vaan siksi että siellä K ja M saa harjoitella niitä sosiaalisia taitoja, jotka koulupäivän aikana näkyy lähinnä yksinäisinä välitunteina. Psykiatri oli tosin ihan samaa mieltä meidän kanssa siitä että isoja muutoksia on hyvä tehdä vähitellen. Katsotaan sitä Iltistä sit ensivuonna. Keskitytään nyt alkuun tähän ensimmäiseen, valtavaan muutokseen.

Siinä missä mä olen töissä ihan ässä ja omassa elementissäni, vaatii se kotona tapahtuva uusi arki oman aikansa asettuakseen uomiinsa. Toivottavasti kesään mennessä meillä taas nukutaan kuivassa sängyssä ilman unilääkkeitä ehjin sormenpäin. 

Perjantaiskumppaa - Chateau St Michelle Brut Rose - Martta makoilee sylissä.