Tahdon Asiat

Olen ajamassa kotiin isosta palaverista ja kuuntelen ajellessani kuukauden kirjaa. Toinen kirjan kirjoittajista lukee ja kuulen miten hän kertoo meille, että todennäköisesti minäkin elän elämääni aivan väärin ja pienin muutoksin voisin parantaa omaa tuottavuuttani ja hyvinvointiani rutkasti. Odotan kuulevani taas kerran kuinka aamun ensimmäinen tunti on päivän tärkein ja kuinka menestyjät nousevat aamuisin jo kauan ennen päivänkoittoa meditoimaan, urheilemaan ja kirjoittamaan päiväkirjaa, mutta mies kertookin että päivän viimeinen tunti on se tärkein kaikista. Huomaan olevani vihainen ja puuskahtavani itsekseni, että tämäkin vielä, pitääkö mun piruvie nyt vielä viimeiseksi illallakin meditoida, suunnitella, pohtia, kirjoittaa ja opetella elämään kaikin tavoin paremmin.  Oikealla tavalla eläminen on kuulkaa ihan valtavan rankkaa ja työlästä. Minne katosi se aika, kun olla möllötettiin, herättiin aamulla, syötiin, tehtiin töitä ja tultiin illalla kotiin katsomaan telkkaria. Seuraavan...

Ilolla ilmoitan, että selvisimme kaikki hengissä ensimmäisestä kouluviikosta. Oli hetkiä, jolloin en ollut ihan varma, ja perjantai-illan koittaessa kaatui meistä viimeinenkin vuoteeseen iltakymmeneltä. Allekirjoittanut tosin etsiytyi täkin alle jo kauan ennen yhdeksää. Kouluvuoden ensimmäinen viikko on aina ollut haastava, tänä vuonna haasteellisuuskerrointa lisäsi edellisistä vuosista koulupiirin tekniset ongelmat, kommunikaatiokatkos kouluterveydenhoitajan ja koulupiirin johdon välillä, yhden lapsen lukionaloitus ja viimeisimpänä se, että minulla oli täällä asiakkaat keskilännestä ja heidän tavoitteensa oli löytää koti kolmessa päivässä. Viikkoon on mahtunut myös maanjäristys, metsäpalojen aiheuttama tuhkasade ja heikko ilmanlaatu. Bring it on! Koko koulunalkua edeltävän viikon kävin kirjeenvaihtoa kolmiossa lastensairaala-koulu-minä. Koulu halusi lastensairaalan täyttävän heidän kaavakkeensa lapsen lääkityksestä, lastensairaala vetosi hoitosuunnitelmaan ja osavaltion lainsäädäntöön...

Menettehän te kesällä Suomeen? Koska Tättiksellä on ripari? No ei mennä, ja ei oo. Jälkimmäinen kysymys on uusi ja uskon että se on tullut paikalle juuri nyt kun voin vastata ekaan kysymykseen, että en mee mutta Tättis ja Fredde menee. Osapisteet siitä, että edes joku menee tai tulee, pitkät miinukset siitä, ettei lapsi ole menossa rippileirille, ei suomalaiselle sen enempää kuin kansainvälisellekään. Juu, emme ole harkinneet protuleiriäkään, tässä kun ei ole kysymys Jeesuksesta.  Mutta juuri nyt, tätä kirjoittaessani pääsen jakamaan ajatuksia siitä miltä Suomi, suomalaiset ja elokuinen pääkaupunkiseutu näyttävät Yhdysvalloissa syntyneen ja kasvaneen teinin silmissä. Tilanne on herkullinen, sillä on liki ainutkertaista, ettei suomalaissyntyisten vanhempien lapsi ole käynyt Suomessa kuin kerran, vuosikkaana. Hänelle Suomi on se vanhempien tarinoiden, sunnuntaisten FaceTime-puheluiden ja joulupakettien maa. Se mystinen paikka missä on kylmää ja pimeää, kesällä aurinko paistaa vuoroka...

Kesä on mennyt kirjoittamatta, ei siksi, ettei olisi ehtinyt, jos ihan oikeasti olisi tulenpalavasti halunnut kirjoittaa. Ei siksi, ettei ollut mitään sanottavaa, vaan ehkä ennemminkin siksi että lapsista on kasvanut teinejä eikä niiden toilailujen jakaminen tunnu enää samalla tavalla kiinnostavalta. Kun lapset ovat pieniä, pyörii elämä lasten ympärillä ja omalla tavallaan lapset ovat oman minuuden jatke, halusi tai ei. Elämä on räkää ja oksennusta, valvottuja öitä, uusia lastenvaatteita, itkupotkuraivareita – lapsen tai vanhemman tai molempien, kaatuneita maitolaseja ja lautaselle jäähtyneitä ruokia. Ainakin meillä oli. Muistan, miten lamaannuttavalta tuntui se lapsen tarve tulla iholle, se että minun oli oltava saatavilla ja läsnä jokainen hetki. Koin monesti olevani vankilassa, pienten tahmeiden käsien luomassa ikuisessa vankeudessa, josta ei ollut pääsyä ulos. Kirjoitin koska pelkäsin katoavani vanhemmuuteen.  Elämä teinien kanssa on toisenlaista. Se on ihanaa ja raivostuttavaa...

Tämä on kirjoitus siitä minkälaista on harrastaa tanssia Yhdysvaltain länsirannikolla. EVVK? Scroll on.  Tättis keskellä.  Ehkä kirjoitan tän muistoksi itselleni, ehkä siksi että lähdin tähän touhuun mukaan aika autuaan tietämättömänä miltä tanssi näyttää harrastuksena täällä maailmalla, ja ehkä tänä päivänä myös Suomessa. Enhän mä edes tiennyt että täällä stepataan, hiphopataan ja jazzataan kilpaa. Omissa mielikuvissa kun kilpatanssi oli jotakin muuta – paritanssia - ja tanssitunnit liittyivät siihen kerran tai kahdesti viikossa harrastamiseen Tanssivintissä tai Tanssiopistossa. Itse harrastin steppiä vuoden tai kaksi ja lisäksi nuorempana balettia. Ensimmäisestä muistoksi jäi samassa ryhmässä olleet kaksoset, sininen ja punainen, jälkimmäisestä lähinnä ankara tanssinopettaja ja se etten oikein lämmennyt baletille.  Tanssijan aamiainen ja meikki. Kaikkea tarvitaan.  Omasta lapsesta ei kuitenkaan tullut hevostyttöä vaan tanssija. Samaa tietä kulkee myös pikkuveli. En...

Mä olen kirjoittanut tätä perhanan blogia jo aivan järjettömän kauan. Ensimmäinen teksti on julkaistu maaliskuun 19. 2012. Sen jälkeen kirjoituksia on tullut alkuun päivittäin, sitten useamman kerran viikossa ja nykyään harvemmin. Kymmenessä vuodessa nelivuotiaasta on tullut neljätoistavuotias ja niistä kahdesta muusta kaksitoista – ensi perjantaina. Lasten äidistä on kasvanut puolihullu yrittäjä ja elämä pyörii lasten jatkuvien terapioiden sijasta jonkinlaisessa kauhun tasapainossa, kolmiossa johon mahtuu koti, koulu, tanssi, teiniys, työ, parisuhde, johtaminen, kaksi koiraa, kissa ja koti. Mitä ihmettä, mun kolmiossa on kymmenen kärkeä. Joo joo, tiedän ettei se ole kolmio, mutta kun elämässä ”kuuluu” olla kolmio, mutta vitut – anteeksi – tästä mitään kolmiota saa.  Lapsi tulee alakertaan ja kertoo että yläkerran lattia on täynnä kissankakkaa. Koiranpentu tulee portaissa vastaan lipoen huuliaan. Kysyn oliko hyvää. Murisen että kuka ***tana jätti pyykkihuoneen oven auki ja päästi p...

Järven rannalla, keskeisellä paikalla tulee myyntiin talo. Siinä on viisi makuuhuonetta, niin ne täällä ilmoitetaan, ja 1635 m2. Hintaa kohteella on $85.000.000. Valtaosa kodinetsijöistä hakee kuitenkin jotakin aivan muuta. He etsivät kotia kohtuullisen matkan päästä työpaikasta, sellaista, johon voi muuttaa sisään ilman että se on pakko remontoida välittömästi. Näitä rantojen luksuskoteja ostavat teknologiayritysten pääjohtajat, ne Amazonin, Microsoftin, Facebookin ja Googlen vetäjät, urheilustarat ja filmitähdet (alla kuvassa muutama allekirjoittaneen kanssa).  Tänä keväisenä aamuna, asuntojen kevätmarkkinan käydessä kuumimmillaan on meidän piirikunnassa, King Countyssä myynnissä 650 kohdetta. Se on ihan järjettömän vähän, ottaen huomioon, että asukkaita täällä on kuitenkin vajaat 2,3 miljoonaa ja kotitalouksia meillä on vajaa miljoona. Kaksitoista kohdetta on hinnoiteltu alle puolen miljoonan, alle miljoonan on hinnoiteltu vajaa puolet, 302 kohteista. Näistä kohteista 100 maksaa...