1700 yötä erottamattomat

Helmikuun toinen, tai toinen toista. Kaksosten päivä. 

Yöllä mun sängyn viereen ilmestyy pellavainen pää. Se tuuppaa sen tutut ensin sänkyyn, ja kiipeää itse perästä. Se tulee peiton alle, samalle tyynylle, se halaa ja moiskauttaa mun suulle mojovan pusun ja kuiskaa: ”mä rakastan sua, oot maailman paras äiti” Hetken se hyörii ja pyörii, sit se nukahtaa.

Illalla se tulee takaisin alakertaan. Veli nukkuu jo. Se sanoo et sitä pelottaa. Se haluais tulla mun viereen taas. Se kertoo mulle ettei se mahdu sen omaan sänkyyn koska sen veli häiritsee sitä – potkii unissaan. Se on neljä ja puolivuotias. Noin 1700 yötä se on jakanut sänkynsä sen toisen kanssa, sen jonka kanssa se kasvoi yhdessä ensin mun kohdussa. Nyt se sanoo ettei se mahdu enää. Tunnen haikeutta, haluan ottaa syliin ja silittää, lohduttaa. Ohjaan sen yläsänkyyn ja se sanoo ettei se voi nukkua siellä. Tulee painajaisia jos nukkuu yksin. Mun lapselle yksin on nukkua omassa sängyssä, samassa huoneessa veljen kanssa. Yksin on silloin kun nukkuu halaamatta ketään. Me sovitaan että se kokeilee, tulee viereen sit jos pelottaa yölläkin. Lupaan ettei hirviöt osaa kiivetä yläsänkyyn ja lopulta se nukahtaa - yksin.

Aamulla se sama pellavainen pää toitottaa unisena ettei se nähnyt yhtään pahaa unta, eikä yksikään hirviö osannut kiivetä yläsänkyyn. Sen ilme nauraa ja se julistaa riehakkaasti: ”mä rakastan sua, oot maailman paras äiti.” Alasängystä kuuluu veljen ärtynyt ääni; ”missä sä oot ollut, jätit mut TAAS yöksi yksin” – Se vaikuttaa hämmentyneeltä kun sanon että veli nukkui yläsängyssä, ettei se ole ollut yksin. Se katsoo parhaimmaksi murjottaa vielä vähän aikaa sulatellessaan uutta asiaa.

Kuinka monta kertaa joku on sanonut mulle että olen superäiti. Superäidin statuksen saa sillä että on kaksoset. Jokainen kerta hämmennyn. En valinnut. Jos olisin saanut valita, olisin varmasti valinnut toisin. Kukaan ei kysynyt huvittaako. Kukaan ei kysynyt haluanko. Ei olis huvittanut, en olis halunnut. Onneksi en saanut valita. En ole superäiti. Teen parhaani. Ei riittävän hyvin, vaan niin hyvin kuin osaan.

Hammaslääkärin odotushuoneessa istuu raskaana oleva nainen. Se katsoo kun mun lauma menee yhdessä tarkastukseen ja kysyy: ”Minkälaista se on, se että on yksi ja sit saa kaksoset?” – Kohotan katseeni ja kysyn keskustelukumppanilta odottaako se kaksosia. Se sanoo että sitä pelottaa vaikka sen esikoinen on jo kuusi, se kysyy kuinka vanha M oli kun jannut syntyi? Vastaan sen kysymyksiin, toivotan onnea ja lupaan että se pärjää kyllä. En koristele. En kaunistele totuutta, mutta lupaan että se pärjää, mäkin pärjäsin. Muutkin on pärjänneet. Monikkoäidiksi kasvetaan ihan niin kuin äidiksikin. Kasvaminen on kivuliasta. Kasvaminen on vaikeaa. Palkinto on kuitenkin sen arvoinen.

Meidän poikien huoneessa nukkuu yhdessä yö ja päivä. Siellä nukkuu hidas ja nopea, harkitseva ja harkitsematon, vakava ja iloinen. Siellä nukkuu kaksi poikaa, kumpikin neljä ja puoli. Toinen minuutin vanhempi toista. 

Hyvää kaksosten päivää!