Siirry pääsisältöön

syksy

jättiläismäinen - ison kukkakaalin kokoinen - pitsisieni


Ulkona on syksy. Viisitoista astetta – siis celsiusta – ja sataa. Tällaiseen sateeseen en oikeastaan ole törmännyt missään muualla. Sellainen tasaisen tappava, kaiken kasteleva, paksu tihku joka verhoaa maailmaan paksuun sumuun. Metsä on täynnä sieniä. Niitä on kaikenlaisia; kirkkaan oransseja, keltaisia, valkoisia, pitsimäisiä, tatteja... Voisin vaikka vannoa törmänneeni järjettömään määrään kanttarelleja, mutta koska en oo mikään sienestäjä enkä halua myrkyttää ketään, jätin ne metsään. 

Suureen elämänmuutokseen jäljellä kolme arkipäivää ja mä nautin siitä että saan löysäillä luvan kanssa. Kuljen niissä jumppavaatteissani ja siinä rikkinäisessä, nyt neljän koiran puhkirakastamassa fliseessä. Tukka on kampaamatta, kasvot vailla meikkiä. Hampaat sentään pesin aamulla.

Kävelin laumani kanssa bussipysäkille O:n kysyessä ainakin viidesti voiko se jo riisua sadetakkinsa. Vastaus oli aina sama; ”Et voi.” – Miksi? ”No, koska täällä sataa.”  K:ta huoletti kastunut laastari ja lupasin että se ihan varmasti saa koulussa kuivan tilalle. M:n tukka oli kahdella hiuslakalla liimatulla tiukalla saparolla, eilen tulleen täi-ilmoituksen jäljiltä.

Joskus kauan sitten. Silloin kun sain sen täipaperin eteeni ensimmäisen kerran sain liki hysteerisen kohtauksen. Nykyään tyydyn kampaamaan lapun kotiin tuoneen lapsen hiukset valkoisen paperin päällä ja sen jälkeen elämä jatkuu. Ei osunut tällä kertaa meille, ja toivottavasti ei ihan heti osukaan.

Bussipysäkiltä me jatkettiin Martan kanssa metsään. Martan ihan ekalle, oikealle metsälenkille. Sateisessa metsässä on ihana tunnelma ja vielä ihanampaa oli katso tota pientä innokasta käärylettä. Miten se haisteli ja maisteli ja tutustui pehmeän polun tuntumaan.

Martta ja metsä


Kotona parkkeerasin kahvikupillisen kanssa yläkerran sohvalle katsomaan telkkaria, löydettyäni ensin kadottamani kaukosäätimen. Kake katos maanantaina kun ryöstin sen kolmikolta joka uhmasi kieltoa ja laitoin sen varmaan paikkaan, sellaiseen josta kolmikko ei tajua sitä etsiä. Huono puoli oli se etten itsekään sen jälkeen enää löytänyt kakea, ja kaivoin ruokakaappia ja pakastinta myöten koko huushollin ennen kuin löysin sen telkkarin vierestä, kaiuttimen päältä. Mä katsoin poliisisarjaa, hörpin kahvia ja Martta nukkui ensin vieressä, sitten sylissä, sitten vieressä ja taas sylissä. Ryhdistäydyin, selvitin pyykkivuoren Martan avustuksella. Leivoin pari kesäkurpitsakakkua, tyhjensin tiskikoneen ja vetäydyin takaisin yläkerran telkkarin eteen Martta sylissä. Siinä, että katsoo keskellä päivää telkkaria tekemättä mitään järkevää on jotakin syntistä. Siinä kieteytyy oikeastaan hyödyttömyysden syvin olemus ja siksi se on ah, niin ihanaa. Etenkin kun olen tehnyt sitä viimeksi joskus aikana ennen lapsia.



Freddeltä tuli tekstari: ”Ootko kotona jos ADT tulee evakuoimaan?” – "Miks mut pitää evakuoida? ;)" ”Eiku evaluoimaan.” – "Joo, oon." ADT on meidän turvallisuuspalveluiden tarjoaja ja ne vaihtaa meille elektroniset lukot, päivittää hälytysjärjestelmän ja lisää valaistukselle kauko-ohjauksen. Meillä on turvallista ilmankin. Meillä vaan on ollut hälytysjärjestelmä jo toistakymmentä vuotta. Se hankittiin silloin kun Fredde oli aina matkoilla ja mä yksin kotona kolmikerroksisessa rivarissa, ja sen verran nössö että pelkäsin nukkua siellä. Sähköisestä lukkojärjestelmästä on hyötyä jatkossa niin ettei kukaan tarvitse avaimia ja tarvittaessa koira- tai talovahdin voi päästää etänä sisään.

Odottelen lapsia kohta koulusta ja tossa ne ADT:n pojat nyt evakuoi, eiku evaluoi. 

Pentu ja neljän koiran flisee


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän