Siirry pääsisältöön

kahdeksan jaettuna kahdella



Pieni poika katsoo minua kulmat kurtussa ja kysyy voidaanko pitää vähän taukoa? Katson kelloa, se on pian yksitoista ja me ollaan edelleen sen ensimmäisen matikantunnin kimpussa, vastaan että pidetään vaan. Kuinka pitkään? Vartti? Okei.

Jannu palaa takaisin alakertaan ennen kuin lakisääteinen kahvitauko on päättynyt ja moiskauttaa pusun mun poskelle, olet ihana äiti. Pussaan takaisin ja vastaan että niin sinäkin, enää kolme tehtävää, viimeiset viisitoista laskua - murtolukuja. Päättäväisesti poika istuu takaisin tuolille ja me palataan takaisin hommiin. Luen tehtävän ja kirjoitan vastaukset, poika itse laskee mun avustuksella. Kymmenen jaettuna kahdella? Kaksikymmentä tulee topakka vastaus. Ookoo, kymmenen JAETTUNA kahdella on kaksikymmentä? Ei, kun kaksitoista... viisi, se on VIISI. Oletko varma? Olen. Kirjoitan vastauksen tietokonesovelluksen lomakkeeseen. Kun kaikki tehtävät on tehty, me katsotaan kertausvideo, kun alligaattori kertoo että 12/8 voidaan supistaa etsimällä kummallekin numerolle yhteiset jakajat pojan ilme kirkastuu ja se hihkaisee; ”Äiti, sä opetit tän mulle just!!!!! Ne on 2 ja 4!!!! Mä osaan!” Me heitetään yläviitoset mutta salaa mietin osaako se tän myös huomenna kun hommaa jatketaan.



Me ollaan istuttu aurinkoisessa keittiössä tekemässä matematiikan oppituntia yli kaksi tuntia. Opettajan lähettämässä viikko-ohjelmassa tähän olisi pitänyt mennä oppilaalta maksimissaan 40 minuuttia ilman aikuisen apua. Tiedän että se on mahdollista, meillä on kaksi muuta lasta ja pienen ahertajan veli suoriutui omastasta matematiikantunnistaan alle puolessa tunnissa ja siinä vaiheessa kun me ollaan päästy matikan loppuun, on veli ja sisko jo aikaa sitten tehneet kaikki tehtävänsä ja siirtyneet sohvalle lukemaan kirjaa. Tässä nuorellamiehellä on vielä jäljellä lukeminen, kirjoittaminen ja muutama muu, onneksi ne sujuvat lapselta paremmin, laadusta en mene takuuseen. Väsymys ja kiire leikkimään painavat vaakakupissa.

Laitan opettajalle viestiä että vastaukset on mun kirjoittamia, ylenmääräisen turhautumisen vähentämiseksi, minä olen kirjuri ja nuorimies laskee. Lapsen erityisopetussuunnitelmassa sanotaan että lapsella on oikeus käyttää matematiikan opetuksessa apuvälineitä ja antaa vastaukset sanallisesti, en minä sitä siksi tee, vaan välttääkseni kyyneleitä ja ärräpäitä. Sujuu helpommin näin. Opettaja vastaa ja kiittää että huolehdin lapsen mukautetusta opetuksesta, kysyy kauanko meillä sen matematiikan parissa istutaan pävittäin ja vastaan reippasti että kyllä meillä tähän yhteen aplikaatioon kuluu iloisesti pari tuntia ja sitten on ne kaksi muuta, mutta ne on helpompia.

Nettikoulun järjestäminen lapselle kuin lapselle on haastavaa. Miten hoidetaan opetus kun videot ja teksti riittävät monelle lapselle vain vähän matkaa... Seuraan tätä aitiopaikalta kolmen lapsen äitinä. Kolme erityislasta, mutta vain yhdellä kolmesta oppimisvaikeuksia. Monen erityislapsen vanhemman suurin huoli on ollut erityisopetussuunnitelmien toteutuminen nyt kun lapset ovat kotiopetuksessa. Realiteettihan on se että moni meistä vanhemmista istuu nyt kaikkien muitten jakkaroitten lisäksi koulunkäyntiavustajan pallilla, mutta kuinka paljon on liikaa?



Seuraavassa sähköpostissa ope sanoo että yli kaksi tuntia on ihan liikaa, hän juttelee erityisohjaustiimin kanssa ja palaa asiaan. Iltapäivällä meidän on siirretty toiseen matematiikanohjelmaan ja erityisopettajan tiimi on otettu mukaan valvomaan tehtäviä. Mut vapautetaan koulunkäyntiavustajan tehtävästä. Suunnitellaan aikaa kun palataan kouluun, sitten joskus, jannu siirretään matematiikan pienryhmäopetukseen erityisopettajan johdolla.

Kaksi muuta pärjää ihan hyvin. Kummankin ohjaustiimien vetäjät pitää meidän kanssa virtuaalipalaverin muutaman viikon välein, se riittää hyvin. On helpompaa auttaa lasta omantoiminnanohjauksessa kun se vaatii seinälle kirjoitetun lukujärjestyksen johon lapsi voi tehtävän tehtyään laittaa rastin viereen tai tukea sosiaalisiataitoja kotona, ympäristössä jossa lapsi muutenkin toimii koulutyön ulkopuolella ja sosiaaliset kontaktit ovat rajallisia. Akateemisen tuen tarve onkin kinkkisempi juttu.

Erityisen tuen toteutuminen nettiopetuksessa vaihtelee koulusta, opetustiimistä ja koulupiiristä toiseen. Pienryhmäopetusta on haastavaa järjestää tilanteessa jossa oppilaat ovat omissa kodeissaan ja vanhempien mahdollisuus osallistua koulutyöhön vaihtelee. Jos erityisopetus vaatii vanhemmalta paljon ihan tavallisenkin koulunkäynnin aikana, vaatii se vielä enemmän nyt ja moni vanhempi kokee olevansa napit vastakkain koulun kanssa vaikka huomattavasti hedelmällisempää olisi tehdä yhteistyötä ja pyrkiä löytämään toimintatapoja jotka mahdollistavat oppimisen myös nyt. Jos jostakin pitää karsia, mikä on tärkeää? Mitä tehdään ja mitä jätetään tekemättä? Kuinka paljon on sopivasti? Me olemme siitä onnellisessa asemassa että meillä on hyvä työsuhde lasten opetustiimien kanssa, että vanhempana koen tulevani kuulluksi ja koulunkäynti ei haasteista huolimatta nosta hikikarpaloita otsalle sen enempää lapselle kuin lapsen vanhemmallekaan.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...