Siirry pääsisältöön

koronapäiväkirja - päivä 48.

Kotitekoinen ja pian kai pakollinen. 



Olen lopettanut koronauutisten lukemisen, tai siis silmäilen uutisotsikot, mutta en jaksa enää istua tuntitolkulla ruudun ääressä odottamassa uusinta uutista. En ole päiviin käynyt katsomassa tartuntalukemia tai kuolleitten määrää, tartuntalukemat ovat murto-osa totuudesta ja kuolleet taas... no, ovat kuolleita. Jonkun isiä, äitejä, siskoja, veljiä ja lapsia.

Paikalliset viranomaiset väläyttelevät maskipakkoa medioissa joten olen ryhtynyt ompelemaan meidän perheelle maskeja. Jos oikein innostun, lahjoitan niitä muillekin, mutta tähän hätään työn alla on kaksi kaikille. En ole mikään ompelijatar ja yhden tekemiseen menee tovi, onneksi on ompelukone ja jonkinlainen alkeellinen ompelutaito. Niitä oikeita maskeja ei ole saanut enää viikkoihin yhtään mistään ja paikallinen sairaalakin käyttää uimalaseja ja värikuulasotaan tarkoitettuja varusteita. Meillä on asiat silti hyvin moneen muuhun osavaltioon verrattuna, sairaaloissa on edelleen tilaa ja hengityskoneita, infektiokäyrä on tasoittumassa, ja noin keskimäärin ihmiset noudattavat hyvin viranomaismääräyksiä. Keskustoissa kauppojen ja ravintoloiden ikkunat on laudoitettu umpeen, kai ryöstöjen ja ilkivallan pelossa. Täällä lähiön sydämessä se tuntuu kaukaiselta. 

Laudoitettu sisustusliike lähikaupungissa - Photo Credit Tyler Kuhk


Ainoa paikka missä itse enää käyn, on lemmikkiruokaliike ja pienpanimo. Niistäkin tilaan netissä, maksan ja noudan ovelta. Käyn koska haluan tukea pienyrittäjiä. Lapset käyvät ulkona kävelyllä ja pyöräilemässä, ei muuta.

Noutamassa oluttilausta panimosta.


Aurinkoisella polulla elämä tuntuu tavalliselta. Jostakin kantautuu grillin tuoksu ja sammakko hyppää lampeen meidän tieltä. Aprillipäivänaamuna nauran poikien pilalle, lupaan niille vapaapäivän koulusta ja siemailen Ollipollin keittämää kahvia ompelukoneen äärellä... tehdään huomenna sitten taas matikkaa enemmän. Yritän takertua näihin ihaniin hetkiin ja antaa kuitenkin tilaa myös surulle ja turhautumiselle.

Portaiden alla olevaan kaappiin rakennettu maja. 


Kun koulupiiri ilmoitti opetuksen siirtyvän huhtikuun loppupuolella virtuaalisiin luokkahuoneisiin oli helppoa lukea rivienvälistä ettei koulu jatkune enää tänä keväänä, samaan viemäriin valui kyynelten suolaamana Tättiksen kevään tanssinäytös ja salaa pelkään sinne valahtavan myös kesän uintireissujen ja lomamatkojen. Elämä on nyt tässä. Näiden seinien sisällä ja lähimetsän poluilla. Vähän epävireistä ja silti onnellista.



Päivät soljuvat ohitse verkkaisesti toisiaan toistaen mutta sellaistahan se tavallaan oli ennenkin, sitä samaa viikosta toiseen, kiivaammassa tahdissa ja pidemmillä välimatkoilla. Kirjoitan näitä viikkoja itselleni muistiin, jotta voin jonakin päivänä palata takaisin tähän aikaan, sitten kun kaikki on unohtunut jonnekin ja vuorokauden tunnit loppuvat taas kesken. Sitten joskus. Sitten joskus kun elämä on taas toisenlaista.

Käsityötalkoot...


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...