Ja sitten sinä
täytit kaksitoista. Päivää edelsi kyyneleet ja turhautuminen, suru siitä ettei ole syntymäpäiväjuhlia ystävien kanssa,
ettei kukaan ole kuuluttamassa syntymäpäivää koulun aamunavauksessa eikä mikään
ole niin kuin sen piti olla. Syntymäpäivä joka oli tuomittu tyhmäksi jo kauan
ennen tärkeää päivää. Laihaa lohtua tilanteeseen toi toki se että
todennäköisesti jannuilla olisi sama kohtalo, epäsyntymäpäivä epäjuhlineen. Ei
Tättis ole ensimmäinen, eikä myöskään viimeinen lapsi jonka
syntymäpäiväsuunnitelmat koronavirus muuttaa. Esiteiniä ei kuitenkaan juuri auta
tieto siitä että sitten joskus, tämä vuosi on muistoissa erityisenä
syntymäpäivänä tai että kaikki muutkin kevään lapset ovat samassa veneessä. Aivan
sama, se sanoo silmiään pyöritellen.
Mutta syntymäpäivä tulee halusi tai ei. Se tulee silloinkin kun on koronakevät ja kaikki peruutettu. Se tulee silti, eikä sitä voi siirtää tai peruuttaa.
Somessa on ollut postauksia autoparaateista, kylteistä ja ikkunajuhlista. Tättis ei halunnut näistä mitään. Ihan tyhmää se sanoi. En tosiaankaan halua ketään pihalle seisomaan tai tööttäämään kadulle, kamalaa ja noloa. Niin, kaksitoistavuotiaana kaikki on noloa, eikä vähiten me vanhemmat. Ihan noloo.
Niinpä me järjestettiin Tättiksen oma päivä. Tättis sai päättää ja tältä se päivä sitten näytti. Mahtui sinne mukaan yllätyksiäkin, salaa meille hivutettu lahjapaketti jannujen kummitädiltä ja ovelle ilmestynyt yllätys. Pääasiassa kuitenkin yhdessäoloa, pelaamista, elokuvia, kävelyretki ja oman kakun leipominen. Niin, se halusi leipoa kakun mun kanssa. Tättiksen kakku. Moni haluaisi ehkä syödä syntymäpäivänä jotakin juhlavampaa kuin purkista tehtyä jauhelihakastiketta, syödä katetussa pöydässä hienoista laseista siemaillen hienoja juomia, mutta Tättis halusi jauhelihakastiketta telkkarin edessä, lempparisarjaa katsoen. Juomakin maistui parhaalta ihan suoraan tölkistä. Tättiksen oma päivä. Tättiksen näköinen.
Kommentit
Lähetä kommentti