uusi aamu

Ja sitten se tuli, syyskuun ensimmäisen päivän aamu. Oma aamuni alkoi kukonpieremän aikaan koiran oksentaessa makuuhuoneen nurkkaan mukavasti kolahtavat oksut – juu, kolahdus on ihan oikea sana – kellon näyttäessä lukemaa ennen aamuviittä. Käännän kylkeä mutta ajatukset täyttävät työasiat, lounaat ja kaikki ne ensimmäiseen koulupäivään liittyvät mahdolliset ja mahdottomat ongelmat jotka karistavat viimeisetkin unen ohuet säikeet. Hapuilen pimeässä polveen saakka ulottuvaa nilkkaortoosia ja se kaatuu lattialle tömähtäen herättäen myös Fredden. Toisin kuin minä, Fredde kääntää onnistuneesti kylkeään ja nukahtaa uudestaan mun häivyttyä. Oksennuksen jätän nurkkaan odottamaan valoisampaa hetkeä. Kissa kiehnää jaloissa kehtäten ja meinaan kompastua siihen matkalla alakertaan. Alhaalla nappaan sen kainaloon laskiessani koiran aamuöiseen pimeyteen. Kahvia, kissan ruokaa, koiralle vatsalääke aamiaisen sijaan ja yläkertaan siemailemaan mustaa myrkkyä.

 

Koska on ensimmäinen kouluaamu ja mä olen maailman ihanin äiti paistan aamiaiseksi vohveleita hapanjuuritaikinaan tarjoillen ne vaniljajogurtin ja mansikoitten kanssa. Oli niissä toki vähän kermavaahtoa ja suklaanonparellejakin. Lounaaksi on kohoamassa ruispalataikina – koska superäiti. Viimeiset viikot kaikki ovat pitäneet lähinnä huolta itsestään superäidin huitoessa ilmaa kiukkuisena kyynärsauvoillaan.

Kun superäidin kymmenvuotias makaa edelleen sängyssään peitto pään ylitse vedettynä mun pyytäessä kolmatta kertaa sen tietokonetta on mahdollista että superäidin ääni kohoaa aavistuksen, mutta onneksi tunnelma asettuu takaisin seesteisyyteen sen jälkeen kun kaikki on saatu onnistuneesti kirjautuneeksi koulun järjestelmään. Sitä kuitenkin edelsi jokunen; Rakas mikä sun oppilasnumero on? Lk****1248 Eiku voitko kulta kirjoittaa sen tohon paperille mulle! Lk****1248 – KIRJOITTAA!!! Ei mumeltaa seitsemättä kertaa.

Vanhin saadaan onnistuneesti kouluun yhdeksältä. Tottelen rehtorin kolmeakymmentä muistustusta siitä että vaikka koulua käydään kotona ja etänä, ei vanhempien tarvitse osallistua opetukseen. Iltapäivällä rehtorilta tulee sadas sähköposti ja siinä sanotaan että vanhemmat eivät saa osallistua opetukseen jos se nyt edelleen on jollekin epäselvää. Mulla ei ole mitään tarvetta käydä yläkoulua uudestaan, joten suljen oven kuuliaisesti heti aamulla kun kaikki näyttää toimivan.

 

Varttia myöhemmin on jannujen vuoro. Toinen näyttää myrkyn nielleeltä ja mumisee jotakin vuoden kestävästä vankeustuomiosta jota kouluksikin kutsutaan. Yllättäen myös niiden kohdalla teknologia toimii enkä joudukaan aloittamaan päivää helpdeskin puhelinnumerossa tai chatissä roikkuen, ja puolikymmeneltä mulla on suorastaan tylsää olenhan ehtinyt jo tekemään usemman tunnin töitäkin.

 

Koiran koliseva oksu paljastuu persikankiveksi ja muistan että pöllihän se jokunen viikko takaperin kaikki hedelmävadin hedelmät. Silloin poimin lattialta useamman persikankiven ja toivoin että se seuraavalla kerralla laittaisi ne samalla vaivaa roskikseen, taisi sitten kuitenkin nielaista yhden ja on kuljetellut sitä mukanaan tovin. Useimmat koirat kai sairastuisi moisesta, mutta ei meidän tyyppi.

 

Tuijotan kirjahyllyn ylimmälle hyllylle kätkettyjä nokkahuiluja. Mietin kuka hullu päätti että nyt on hyvä hetki harjoitella nokkahuilunsoittoa, maailmassa jossa melkein kaikki ovat kotona, meilläkin viisi ihmistä ja koira ja kissa. Sen jälkeen kun kynät ja kumit ja vihkot ja värikynät ja koulukirjat ja ne nokkahuilut oli haettu koulusta meni viitisen minuuttia siihen että nokkahuilut oli takavarikoitu. Ihan heti en keksi koska meidän perheessä on hyvä hetki harjoitella instrumentin soittamista. Ehkä ei koskaan. Haavat esikoisemme nokkahuiluvuodesta ovat hädintuskin arpeutuneet ja sama tuplana tuntuu turhan rajulta.

 

Sulavasti siirryn siis somen ihmeelliseen maailmaan ja mietin miksi joku kysyy neuvoa Facebookissa kun lapsi ei pääse sisään virtuaaliseen luokkahuoneeseen ja toisen ongelma on se ettei koulusta saadun läppärin akku pysy hengissä vaikka laite on kytketty seinään. Eikö se helppari ole siellä ratkomassa näitä asioita? Voisin etäisesti kuvitella että uusi latauspiuha tai vaikka koko kone tulee sieltä helpommin kuin kysy kaverilta tekniikalla. Seuraavassa keskustelussa pohditaan sitä että Sannakaisa on selkeesti väärässä matematiikanryhmässä ja Keijopetterin valinnaisaineen piti olla jotakin aivan muuta kuin pitsinnypläys kun Keijopetteri ei edes osaa virkata. Muistaakseni niissä kaikissa kolmessakymmenessä sähköpostissa jotka se rehtori lähetti kerrottiin mitä pitää tehdä jos kone sakkaa tai jouduit lukemaan tähtitiedettä kotitalouden sijaan.

 

Oven läpi kuulen poikien opettajan soljuvan puheen ja muistan taas miksi opettajaksi tarvitaan aivan erityisen mahtavia ihmisiä. Tunnin sisään hymyilevä ääni on muistuttanut minun lastani neljästi kytkemään puheen pois koska jannuilla on kaksi tietokonetta samassa palaverissa pienessä tilassa ja ääni lähtee kiertämään. Olen myös kuunnellut miten jonkun lapsen kesän tärkein muisto oli se miten faija hermostui automatkalla ja se huusi ja sitten äiti hermostui ja sekin huusi ja mietin että mitäköhän ne omat nuput kertoo kesästään... sinisiä taivaita järvenrannalla, kumisevia aaltoja ja ääretöntä hiekkaa Oregonin rannikolla, vai mutsi joka kiukutteli murtunutta nilkkaa ja istui palaverissa yhtäaikaa ja vuorotellen isän kanssa heidän pelatessa K-18 tietokonepelejä alakerrassa. Toivon että kertoivat ensimmäisen mutta epäilen että saattoivat hehkuttaa tietokonepelien ja murojen erinomaisuutta lomailun sijaan.

 

Iltapäivällä saan raportin ja kuulen että pojilla on maailman paras opettaja – joo tiedän. Tättikselläkin on ihanat opet mutta ihan järjettömän tylsää kun ei edes tullut läksyjä, eiköhän tuo järjesty. Kaikki kolme nappaavat keittiöstä maskit ja lähtevät kavereitten kanssa ulos, elämä tuntuu ihanan tavalliselta.