Siirry pääsisältöön

ehkä kakskytkahdeksan

Huolimatta siitä ettei päivässä ole riittävästi minuutteja tai tunteja, huolimatta siitä että aina on jotakin tekemättä tai ainakin pitäis tehdä, huolimatta kaikesta siitä mikä priorisoidaan kaiken tekemättömän edelle olen ajatellut. Viimeiset viikot olen ajatellut paljon – siis keskimääräistä enemmän. Olen katsonut niitä ja taas ajatellut. L:llekin sanoin tekeväni jonkinlaista pesäeroa omien lasteni varhaislapsuuteen... Suosittelen kaikille Helsingin Sanomien kirjoitusta neljän vuoden kuolemanlaaksosta, mulle se kolahti, kolahti niin että se johti kaikkeen tähän ajatteluun. Kolahti kai siksi etten koskaan ole erityisesti nauttinut siitä että lapset on pieniä. Koskaan siinä ei mun maailmassa ole ollut mitään suloista ja hellyyttävää, lähinnä aika vaivalloista ja ennen kaikkea raakaa työtä ja valvottuja öitä. Tajusin että eka erä on nyt ohi, eikä ne enää olekaan niin pieniä... Syksyllä alkaa molemmilla Pre-K, seuraavana syksynä ne on jo kaikki kolme samassa koulussa.

Olen katsonut valokuvia menneiltä vuosilta, muistanut ja muistellut. Huokaissut hetken helpotuksesta ja toisella hetkellä pyyhkinyt kyyneleen silmäkulmasta. Miten ihmeessä me ollaan selvitty? Miten ihmeessä me ollaan kaikki edelleen hengissä ja edes jotenkin järjissämme? Rakkauskin on riittänyt, ja nyt ne on neljä. Ne on ihania nelivuotiaita. Niillä on ihanat jutut. Ne on toisilleen maailman tärkeimmät, toistensa rakkaimmat viholliset ja parhaat ystävät,  ja niitten isosisko ”sissy” on niitten mielestä maailman paras – silloin kun se ei oo kaikista kauhein.

”Ohi on!” Julistettiin aikanaan penkkariauton lavalla... tänään sen vois julistaa uudestaan, mulla ei enää koskaan tule olemaan alle nelivuotiasta lasta. Haikein mielin suutelin eilen illalla viimeistä kertaa mun kolmevuotiaita. Niistä se oli hillittömän hupaisaa, musta se oli aivan tolkuttoman haikeeta. Ei enää koskaan kolmevuotiasta. Kysyin niiltä kuinka vanhoja ne olis tänään... K:n vastaus oli rationaalinen: ”Four, I will be just four.” O taas vastasi harkitsevasti: “Tomorrow, I will be… maybe… maybe twenty eight!”

Tässä muutama kuva mun viimepäivien retkeltä muistoihin. 

huhtikuussa 2010

toukokuussa 2010 raksalla

tässä ne nyt sit on





aika tarkkaan samassa asetelmassa kuin ne kahdeksan kuukautta hautomossaan


ja sit ne täytti vuoden

ja sai omat kuppikakut

4th of July, 2011

mun vaippapeput ihailee kun asvalttipojat tekee hommiaan

aika kauan ne mahtui kylpemään keittiön isossa lavuaarissa

lastenmuseon iso akvaario

ja ne täytti kaks...

...ja sai traktorit



sinä kesänä mä sain keuhkoveritulpan ja meillä oli kanoja




me ulkoiltiin joenrannalla M:n tanssiessa balettia





ja ne oli yhtäkkiä vihdoinkin jo kolme

ne sai lahjaksi merirosvolaivan jos toisenkin


tammikuussa oltiin Floridassa


eilen ne oli vikaa kertaa kolme

tänään ne on neljä

Tunnisteet

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi3. kesäkuuta 2014 klo 21.37

    Onnittelut ihanille nelivuotiaille! Vaikka näihin päiviin ja vuosiin mahtuu jos jonkinlaista tapahtumaa ja juttua, tuntuu aika silti kiitäneen käsittämätöntä vauhtia. Eihän siitä ole kuin silmänräpäys kun toivottelimme poikia tervetulleiksi maailmaan. Onnea myös sinulle! Huikeita vuosia niin monella tavalla...

    En ollut aiemmin lukenut tuota kolumnia, mutta niin se vaan osui ja upposi. Tuntui monellakin tapaa kovin tutulta. Haikeudella, mutta helpottuneena, muistelen menneitä vuosia ja huokaisen, ettei meillä enää koskaan...

    -Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa4. kesäkuuta 2014 klo 8.28

      Kiitos! Ihan samaa mieltä... aika akuluu aivan käsittämätöntä vauhtia ja kohtahan ne jo opettelee ajamaan autolla :O

      Poista
  2. Melina4. kesäkuuta 2014 klo 6.46

    Onnea! Lohduttaudun aina ajattelemalla että jostain on luovuttava että jotain uutta ja ihanaa voi taas seurata. Nyt kipuilen sitä että yksi lentää jo pesästä ja toinen on muuttunut äidin pojasta vihaiseksi murkuksi. Ja pikkuiset perässä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa4. kesäkuuta 2014 klo 8.29

      Näinhän se on... onneksi sulla on vielä pojat peränpitäjinä ettei pesä ihan kokonaan vielä tyhjene :)

      Poista
  3. Anonyymi5. kesäkuuta 2014 klo 13.10

    Onnittelut pojille ja vanhemmillekin!! Ymmärrän sua oikein hyvin. Mulla on tullu sama fiilis tänä keväänä kun tajusin että ei enää neuvolaa, päiväkotia, kerhoja jne. Meidän autisti on jo 6v ja menee kouluun ensi syksynä. Pitkään elättelin epämääräistä vauvakuumetta kun nuorimmaistamme emme saaneet koskaan syliin saakka ja syli tuntui noista eläväisistä huolimatta tyhjältä. Nyt olen vihdoin tajunnut että en enää kaipaa meille yhtään vauvaa vaan on oikeasti hienoa kun meillä on vaan koululaisia:) Haikeaa mutta samalla vapauttava tunne.

    autistin äiti

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Davi

Pieni käsi ottaa tiukasti kiinni mun kädestä, käännän katseeni käden omistajaan, ruskeasilmäiseen poikaan, jonka paita on päällä takaperin, napit selässä. Lapsen katse on tarkka ja kysyvä: Kuka sinä olet? Katson lasta, laskeudun hänen tasolleen ja hymyilen, kysyn, onko hän kenties Davi? Kerron hänelle olevani Ms M. Poika nyökkää. On vuoden toinen kouluviikko ja eskarilaisten ensimmäinen koulupäivä. Davi on viisivuotias eskarilainen ja yksi koulun monikielisistä oppijoista.  Muutama päivä myöhemmin sama pikkumies juoksee perässäni koulun käytävällä ja takertuu kahdella kädellä mun jalkaan. Toinen koulun MLL*-opettajista seuraa perässä ja muistuttaa pientä poikaa, että hänen pitäisi olla ruokailemassa luokkatovereittensa kanssa. Kommunikaatiovälineenä ovat lähinnä viittomat ja taskutulkki sillä yhteistä kieltä meillä ei vielä ole. Saatan pojan ruokasaliin opettajan kanssa ja pääsen lopulta jatkamaan omaa matkaani. Pienestä takiaisesta tulee kuitenkin vakituinen seuralainen myös minul...
Lähetä kommentti
Lue lisää