ruuhkamitä?

Sitten iski flunssa – mulle. Keskiviikon sinnittelin chiliteen voimalla töissä ja yritin olla yskimättä kauheesti puhelimessa. Torstaina kävin hoitamassa tärkeimmät ennen kuin ajelin takaisin kotiin, nappasin Martan kainaloon ja painelin pehkuihin. Heräsin ennen kolmea puhelimeen.

päivälliseksi meillä oli "chicken dunmplings"

Huomenna olis taas ortopedi, tiistaina alkaa jäbän fysioterapia ja sitä seuraava viikko yhtä säätöä noitten kehityskeskusteluitten kanssa ja tietty siihen lykätään vielä pari erityisopetussuunnitelmapalaveriakin. Töissä tarttis noin periaatteessa olla maanantaista perjantaihin, puoliysistä viiteen. Menee vaikeeks.

Tääkin viikko on ollut yhtä säätämistä. Milloin on joku helkutin monsuunisade joka sekoittaa koko kaupungin liikenteen ja milloin kaikki nyt vaan säätää muuten vaan. Koulukuljetuksilla ei ole tarjolla yhtään bussia invahissillä ja Fredde on aika hajalla ajaessaan kolmikon ensin aamulla kouluun ja sit iltapäivällä koulusta kotiin tai iltikseen.

Tiistaina lähdin duunin monsuunisateen huomioon ottaen – 7:30 – oikeesti mun työmatkaan menee 25-35 minuuttia, ilman liikennettä 20 minuuttia... Olin perillä kolme minuuttia myöhässä 8:30. Illalla sama harjoitus toiseen suuntaan vei seuraavan tunnin. Ajoin tyttäreni partioon kävin apteekissa ja hain sen partiosta. Olin kotona 19:30. Ei muuta kuin kauha käteen ja keittämään... ensin lapsille ja sitten aikuisille. Siinä vaiheessa kun sain lautasen ja viinilasillisen eteeni meidän prinsessalla kilahti.

Onhan tästä ollut varoitusmerkkejä ilmassa... Maanantaina se ei halunnut mennä kouluun. Se oli väsynyt ja valitti ettei voi hyvin. Oli vielä jumppapäiväkin ja ihan samalla tavalla kuin suomalainen koulujärjestelmä opetti mut sangen menestyksekkäästi vihaamaan liikuntaa, opettaa amerikkalaisen koulujärjestelmän jumppaope ihan samaa. Meidän kalliokiipeilijä irvistää jokaisena liikuntatuntipäivän aamuna. Sit oli joululoma ja se että mä oon ollut keskimääräistä enemmän töissä joulun jälkeen ja pientä riitaa koulukavereitten kanssa ja...

Tiistai-iltana Fredde kantaa meidän keijukaisen yläkertaan. Toki se painaa 30 kiloa ja on miltei 135cm pitkä, ja matkalla se sylkee ja lyö ja potkii ja puree. Mä seuraan perässä kädessä tukku lääkkeitä. Kun se ei enää raivoltaan saa henkeä pyydän Freddeä hakemaan paperipussin. Mä pidän meidän prinsessasta kiinni ja kuiskaan sen korvaan että kaikki järjestyy. Hyperventilaatiokohtauksen rauhoituttua se saa otettua diapaminsa, ja mä kuiskaan että mä laulan sille kunnes se nukahtaa. Se ottaa paperipussin takaisin vielä muutaman kerran, lopulta rauhoittuen kyynelten kostuttamaan uneen. Nämä on niitä hetkiä kun karvaisesti muistan olevani kahden erityislapsen äiti. Ei kaikissa perheissä hengitellä paperipusseihin ja jaeta kaapista pameja pahimpaan elämäntuskaan.

Keskiviikkona M jäi kotiin, se on näitten tilanteitten jälkeen niin puhki ettei siitä ole menemään kouluun. ”M isn’t feeling well, and will be staying at home today” Fredde nauraa että voihan sen noinkin ilmaista, koulussa ne tietää jo kahden ja puolen vuoden kokemuksella mistä on kyse.

Niin että tammikuun alku kaikkineen on ollut niitä ”ruuhkavuosia” karmeimmillaan. Yhtä totaalista kaaosta. Se mitä en voi olla miettimättä että ainakin tässä täkäläisessä ruuhkassa kukaan ei pääse yhtään mihinkään, että eikä niille ruuhkavuosille pitäis kuitenkin olla joku parempi, kuvailevampi nimitys. Meillä kun ruuhkaa kuvailee lähinnä totaalinen pysähdys, ja tää kaaos on kaukana pysähtyneisyydestä.

matkalla hakemaan laumaa koulusta tänään