"autisti" asiakaspalvelijana

Taannoin sain kirjoitukseeni muutamankin kommentin muhun itseeni liittyen. Oon jäänyt niitä hauduttelemaan taustalle ja miettinyt mitä kautta aihetta olis hyvä koskettaa, miten siitä kirjoittaa ja kuinka tavoittaisin sen mitä lukija kysyy. Mietin jopa että pyytäisin muutamaa omaa läheistä ystävää kirjoittamaan minusta ja toisaalta ajattelin että moisen rehellisyyden pyytäminen saattaisi olla liikaa vaadittu ihan keneltä tahansa, ja näin luovuin ajatuksesta.

Lukijalla, oli se sitten tuttu tai tuntematon on oma mielikuvansa minusta, mun lapsista ja meidän perheestä. Tuttavalla yhdenlainen, ystävällä toisenlainen ja ventovieraalle blogin kautta välittyvä kuva taas ihan omanlaisensa. Miten itse hahmotan itseni? Hahmottaako kukaan muu minua siten kuin minä itse, vai näkeekö jokainen mut ehkä kuitenkin omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan peilaten ja samalla riippuen siitä kuinka läheinen on. Kuinka paljon oikeasti tuntee ja tietää, näkee ja kuulee.

On mulla mielipiteitä, enkä niitä pelkää sanoa ääneen. On niitäkin hetkiä kun omasta näkökulmasta on vaikeaa nähdä jonkun toisen näkökulman olevan omalla tavallaa ihan yhtä oikea. Moni varmasti on diplomaattisempi ja rauhaa rakastavampi, soisi että pitäisin suuni supussa, ja toinen taas saattaa nähdä rohkeutena sen jota itse myöhemmin kadun ja toivon että olisin ollut hiljaa.

Kun olin kahdeksantoista sain ensimmäisen työpaikkani kirjakaupasta. Musta tuli kertaheitolla paperiosaston hoitaja. Pidin asiakkaista ja asiakaspalvelutyöstä. Lähdin opiskelemaan ja jatkoin kirjakauppamaailmassa opintojen ohella. Palasin kirjakauppaan, koska se tuntui omalta ja sitten musta tuli myymäläpäällikön äitiyslomasijainen. Ei ison myymälän, muttei nyt ihan pienenkään myymälän myymäläpäällikkö. Pärjäsin hyvin niin asiakkaiden kuin tiiminkin kanssa. Kun äitiyslomasijaisuus päättyi tarjottiin mulle uuttaa paikkaa Porvoosta, en halunnut muuttaa Porvooseen sillä se olis kuulunut mukaan pakettiin. Nyt jälkikäteen sanoisin että nuorena ihminen on ehdoton, eihän se Porvoo nyt niin kaukana Stadista ole, ei ainakaan täältä katsottuna. Olis ehkä kannattanut lähteä, katsoa kauemmas ja avarakatseisemmin.

Vaihdoin työpaikkaa ja päädyin alalle joka ei sopinut mulle lainkaan. Musta ei ollut myyntitykiksi. Pidin asiakkaista ja ihmisistä, olin ihan liian kiltti ja väsähdin. Tulokset oli surkeita koska inhosin työtäni.

Sitten me muutettiin tänne. Palasin vapaaehtoistyön kautta asiakaspalveluun. Rakastin taas työtäni ja etenin tiimin vetäjäksi, siitä seuraavaan positioon ja sen kautta niin asiakaspalvelukouluttajaksi kuin tutkimustyöhönkin. Siltä tieltä irtisanouduin M:n syntyessä.

Niin että miten autisti pärjää asiakaspalvelutyössä? No ihan hyvin, tai oikeastaan ihan tosi hyvin. Tällä hetkellä olen kolmatta kuukautta uudessa työssäni ja kuulun jos siihen tiimiin jossa asiakaspalvelua kehitetään, luodaan uutta ja keksitään toimivampia ratkaisuja. Mun sydän kun sattuu olemaan siellä – asiakaspalvelussa. Miksi mä sitten pärjään siinä niin hyvin? Miksi se tuntuu omalta? Miksi olen ollut asiakaspalvelutyössä käytännössä koko elämäni, 18-vuotiaasta 44-vuotiaaksi. 

Ehkä siksi etten ota asioita henkilökohtaisesti. Ei niin ettei mun asiakkaat koskettaisi mua, tottakai koskettaa, mutta samalla ymmärrän ettei mulla ihan oikeasti ole niitten kanssa minkäänlaista suhdetta. Jos ottaisin jokaisen potilaan emotiot kannettavakseni uupuisin hetkessä. Voin kulkea niin surussa kuin ilossakin hetken rinnalla, mutta mun tilalla voisi olla kuka tahansa muu ja se että asiakas purkaa muhun pahan olonsa ei liity muhun vaan siihen että mä olen siinä, kuuntelen ja autan – jos pystyn. Ystävällisyydellä on helppoa rakentaa ystävällisyyttä, sillä pääsee pitkälle silloinkin kun vastapuoli on vähemmän ystävällinen. Työ on eri asia kuin sosiaaliset suhteet, eikä loistavaan asiakaspalveluun tarvita kykyä navigoida sosiaalisten suhteitten viidakossa. Siinä olen edelleen ihan tolkuttoman huono. Haluan myös muistuttaa ettei mulla itselläni ole autisminkirjon diagnoosia, ei vaikka autistisia piirteitä multa epäilemättä löytyy. 

Näen tyttäressäni paljon itseäni ja paljon Freddeä. Tunnistan ne samat vaikeudet kuin mulla itselläni oli lapsena ja yritän vahempana auttaa ja tasoittaa tietä. Musta tuntui aina etten kuulunut joukkoon eikä omilla vanhemmilla ollut kykyä auttaa. M:n kohdalla yritän löytää sille niitä joukkoja joihin olis helppoa kuulua ja partiosta on nyt syntynyt sellainen. Partiosta se on löytänyt itselleen kaksi ihan oikeeta ystävää ja me vanhemmat ollaan yhtä mieltä sitä että meidän tehtävä on vaalia syntynyttä ystävyyttä ja huolehtia siitä ettei ketään jätetä kolmanneksi pyöräksi.  

M menossa kylään ystävän luokse