Siirry pääsisältöön

ihan paras viikonloppu

mahtava talviaurinko


Useimpina viikonloppuina ei tapahdu oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista. Lauantaisin hoidetaan asioita, illalla tavataan ehkä ystäviä. Sunnuntaisin on kirkko- ja kodinhoitopäivä. Sit joskus,  vähän kuin puun takaa voi sunnuntaina todeta et olipa meillä aivan sairaan makee viikonloppu. Tämä viikonloppu oli sellainen. Se oli sellainen vaikka lauantaina unohtui antaa K:lle sen lääke ja meno oli sen mukaista. Se oli sellainen vaikka M oli vähän keskimääräistä ahdistuneempi ja purki sen tehokkaasti ympäristöönsä. Vasta sunnuntaina se sai sanottua että edellisviikolla niillä ei ollutkaan erityisopetuksen lounasryhmää - ilmankos. On sunnuntai-ilta ja olen just käynyt läpi edellisen viikon pyykit. Lauma pelaa Xboxiaan yläkerrassa, koira nukkuu kennelissään – ovi auki – ja mä kirjoitan Fredden surffatessa autoja, tottakai autoja.

viikon pyykit


Tänä viikonloppuna asiat jäi hoitamatta.

Lauantaiaamuna ajoin M:n lelukaupan kautta luokkakaverin keilailusynttäreille. Auton takapenkillä hoilasi yks nuori naishenkilö joka oli aika täpinöissään siitä että sille mahtui yhteen päivään kahdet bileet. Mä oli jonkinverran täpinöissäni siitä täysin yllättäin eteen levittäytyneestä mahdollisuudesta saada ihan omaa aikaa kaksi kokonaista tuntia lauantaina. Vähän myöhemmin kävelin keilahallin ovesta ulos hymyillen. Ei siksi etten tiennyt mitä ajallani tekisin, vaan siksi että sen syttärisankarin äiti oli just kuiskannut mun korvaan kuinka mun tytär oli ainoa luokan tytöistä jonka tämä poika olis halunnut kutsua. Siksi että M on aina reilu, auttavainen ja ystävällinen. Siksi hymyilin.

lauantaina O söi aamiaista yläkerran telkkarin edessä


Ajoin ruokakauppaan ja samoilin käytäviä rauhassa. Kääntelin vitamiinipurkkeja, valitsin viiniä illan bileisiin, ostin arkisia asioita ja haistelin kosteusvoiteita. Kassajonossa selailin lehtiä Fredden soittaessa. Ne ajoi mun seuraksi lounaalle ja meillä oli mukavaa. Hain M:n sen kutsuilta ja me pysähdyttiin kosmetiikkatavarataloon ostamaan tarvikkeet kynsihoitoon, ja kotona me linnoituttiin Fredden ja mun kylppäriin jalkakylpyihin, kuorintaan ja kynsilakan levitykseen. Pitäis useimminkin tehdä pyryharakan kanssa asioita ihan kahdestaan.

Illalla oli naapurin pariskunnan kihlajaiset. Joo jo toinen kihlapari reilun kuukauden sisään. Tällä kertaa me tosin järkättiin niille yllätysbileet. Tän jengin kanssa on aina yhtä mukavaa. Jonkun ilta on vähän kosteampi kuin toisen, mutta kukaan ei oo humalassa. Lapset pyörii jaloissa me puhutaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Suunnitellaan Amyn ja Ianin häitä, vaikka Ian nyt on kai ne jo suunnitellut. Valkattiin hääpukua morsiamelle, ja naurettiin O:n pyörätuolitempuille.

kihlajaiset



Kotiin ajettiin autolla se kilometri.

Poikkeuksellisesti meillä oli aamulla herätyskello soimassa. Yleensä sunnuntaina saa nukkua ja herätään rauhassa, ilman kiirettä. Mä parkkeeraan koneen ääreen kahvini kanssa ja jossakin välissä lähden puoliveltosti lenkille Marttani kupeessa.

Tänään me herättiin herätyskelloon, tai oikeastaan mä heräsin varttia aiemmin lauseeseen: ”Mom, I think I peed in the bed...” Ei muuten mitään, mutta se kipsi. Se perhanan kipsi. Se ei saa kastua ja nythän se oli tietysti märkä. Jätkä kainaloon ja pesulle ja sen jälkeen seuraavaan kylppäriin ja eiku kuivailemaan kipsiä föönillä. Mä luulen että siitä tuli hyvä, ja hajukin hälveni teepuuöljyn, rosmariinin ja mintun sekoituksella, jota suihkuttelin kipsin sisäpinnalle föönaillessani.

Järjettömän säätämisen palkitsi aamiainen yhdessä mun lempiravintoloista, olenhan jo viikkokausia vihjaillut Freddelle että mä haluan mennä sunnuntaiaamiaiselle jonnekkin missä mun ei tarvitse itse tarjoilla aamiaistani ensin kaikille muille ja sit syödä omaan kylmänä nousten aina muutaman minuutin välein kaatamaan lisää mehua tai maitoa tai paahtamaan leipää tai luuttuamaan niitä kaatuneita juomia. On suurta luksusta tilata aamiainen listalta ja saada se lämpimänä eteen. Kahvi virtaa kuppiin pyytämättä ja joku muu kaataa lasten laseihin lisää mehua ja luuttuaa kaatuneet. Autuutta. Ulkona maiseman valaisi talviaurinko.



Meidän piti ihan oikeesti mennä kirkkoon. Ensin O sanoo takapenkiltä ettei se halua. Kuoroon yhtyy K. M murjottaa, koska se haluaa mennä kirkkoon. Mä uskon ettei jeesus tartu yhtään kehenkään väkipakolla. Mua itseänikin vähän houkutteli aurinkoinen päivä ja ehdotin vaivihkaa Freddelle et mitä jos käytäis nappaamassa Martta kyytiin ja lähdettäis pyörimään sen kanssa ostarille. Ostari kun tekee koiralle hyvää... hälinää, ihmisiä ja vieraita koiria. Fredde ei voinut lähteä kuorkilla kun se yrittää myydä sitä ja me pakattiin koko joukko Fredden ”hot hatchiin”. Pyörätuoli oli pakko jättää kotinn, se ei sentään mahtunut. Sen sijaan soitin ostarille autosta ja kysyin mistä me saadaan pyörätuoli lainaksi.



Me käytiin Martan kanssa lelukaupassa, muutamassa vaatekaupassa ja huonekaluliikkeessä. Jokaisessa kaupassa Martalle tarjoiltiin koirankeksejä. Kun Martta kakkasi huonekalukaupan tuulikaappiin, myyjät naureskeli että sellaisia ne on – pikkulapset ja koiranpennut, ja yhdessä siivottiin jäljet. Kahdessa vaatekaupassa Martta istui meidän kanssa sovituskopissa. Ensin kun M sovitteli mekkoja ja sit kun oli mun vuoro. Fredde ja jannut pyöri sen jälkeen jossakin muualla. Jumppavaateliikkeen myyjätär naureskeli et me ei taida päästä kovin nopeesti yhtään mihinkään kun kaikki nyt vaan haluaa taputella meidän Marttaa.... Niin. Kaikki haluaa taputella Marttaa – vauvasta vaariin.






Iltapäivästä me oltiin sovittu jo aiemmin leikkideitti Topin kanssa. Koirat paineli kilpaa pihalla, M tais syödä puolikkaan rahkapiirakan ja me yhdessä naurettiin miten meidän lapsilla on se tarpeellinen suomenkielen sanasto hallussa; ”pannari, pulla, lomatalo, kotivaatteet, tonttu ja joulupukki” M sanoo sujuvasti Martalle että se on hyvä tyttö ja kaikki kolme kutsuu sitä jo sujuvasti tädiksi, sillä tätihän se on – Martta-täti. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän