Siirry pääsisältöön

tykkäätkö?

Täällä
Juttelin eilen Fredden kanssa tovin jos toisenkin, ja sen jutustelun lopputulemana päätin siirtää blogin kommentoinnin kokonaan Facebookiin. Ajattelin ensin velvoittaa rekisteröitymään, mutta se taas on ehkä liikaa pyydetty... naamiksessahan kaikki kuitenkin on, ja siellä voi halutessaan jakaa ajatuksiaan jos siltä tuntuu. 

Miksi näin? Koska tuntuu reilummalta ihan kaikkia kohtaan ettei kukaan piiloudu nimimerkin tai puhtaasti anonymiteetin taakse, onhan meidän perhe kuitenkin blogissa esillä siten ettei tarvitse olla kummastikaan koulutettu propellipää, yhdistääkseen pisteet ja tietääkseen kuka minä olen.  Jos kysymys olis vain minusta itsestäni, kirjoittaisin ihan mielelläni omalla nimelläni. Lapsistakaan en niin huoli, ne kun kasvaa täällä eikä Suomessa. Fredde arvostaa sitä että se saa verhoutua ”nimimerkkiin” ja toisaalta, onhan meillä kummallakin kuitenkin perhe Suomessa. Ei niin, että täällä nyt muutenkaan mistään maailmansalaisuuksista puhuttaisiin. Rikkinäisiä perheitä on maailma väärällään.

Mulla on mielipiteitä. Kotiin ajaessani juttelin poikien kummitädin kanssa ja kerroin tapaavani lauantaina itselleni ventovieraan ihmisen, joka on kiinnostunut työskentelemään terveydenhuollossa täällä. Pohdin mitä sanoisin ja miten neuvoisin kun jannujen kummi totes, et se tuskin on sulle ongelma.

Aiemmin iltapäivällä esimieheni lähetti mut istumaan tilaisuuteen, jonka tarkoitus oli luoda keskustelua sairaalan hallinnon ja ihan tavallisen duunarin välille. Kylien saatesanat oli; ”Sä meet, koska sä et kuitenkaan malta istua hiljaa, vaan päädyt kysymään, kyseenalaistamaan ja ehdottamaan ratkaisuja...” Niinpä menin, kuuntelin, kysyin, puhuin, opin ja ehdotin.

Ensin käytiin läpi uuden sairaalasiiven rakentamista, muutaman jäljellä olevan kahden hengen potilashuoneen konvertoimista yhden hengen huoneiksi, uutta syöpäklinikkaa, rahoitusta edellämainittuihin - yksityishenkilö oli just heittänyt miltsin syöpäklinikan rahoitukseen, kun meillä on niin mukava henkilökunta. Keskusteltiin siitä miten sairaalan toiminta-alue uloittuu lähialueen lisäksi Montanasta, Utahiin, Nevadaan ja Oregoniin. Pohjoisessa Alaskaan. Että se siitä osavaltioitten tasavertaisuudesta taas kerran. Toki edellämainituista osavaltioista hakeudutaan hoitoon myös Denveriin ja Kaliforniaan. Oli pakko. Sori. 

Chief Medical Officer, Chief Financial Officer, Chief Community Reach Officer,
Chief Operations Officer ja CEO Mike Marsh. Kuvan ulkopuolelle jäi Chief Security Officer, Chief Human Resources Officer, Chief Clinical Management Officer, OMC Chief Operating Officer.



Huomenna on taas perjantai. Meillä on klinikalla tiimiaamiainen, ihan vaan tavallisten lätisemiseen. Lauantaina on perinteikkäät vappubileet. 

Tervetuloa kommentoimaan omalla nimellä Facebookin puolelle! Nimimerkillä jätetyt kommentit tullaan poistamaan. 










Tämän blogin suosituimmat tekstit

pikkuinen kullanmurunen, olet kamala

Partioliivin juhlakuntoon saattamiseen tarvitaan viiniä. Näillä läpysköillä kun on tarkka järjestys ja tarkat paikat liivinssä. Me telttaillaan. Tai oikeastaan minä ja kaksi lasta telttaillaan – olkkarin lattialla, koska kuka nyt tuolla karhujen ja kojoottien seassa nukkuis takapihalla – se kolmas lapsi ulostettiin käytöshäiriön takia teltasta joskus kymmenen pintaan, ja nukuttuaan ensin yläkerrassa faijansa kainalossa se pelaa nyt Minecraftia onnellisena omasta rauhasta. Kaksi telttailijaa nukkuu vielä. Tilanteen autenttisuuden lisäämiseksi alakerran ikkunat on apposen auki ja mä juon aamukahviani villapaidassa – ihan kuin oikealla leirillä. Tosin kahvi tulee keittimestä ja takapuolen alla on tuttu tuoli. Kohta ne mussukat kömpii ulos teltasta ja puolisen tuntia siitä on ihan mahdollista että kaipaan taas maanantaiaamua ja tyopaikan tasapainoista rauhaa. Mun mielikuvissa aamu on sellainen mukavan seesteinen, tehdään yhdessä ja meillä on kivaa... Käytäntö on osoittautunut olem...

kuin Harry Potterissa

- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.  Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.  - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.  Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.  Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...