kahdeksan lyhyttä-pitkää vuotta

puistobileet auringossa

Pitäis olla jotenkin hienoja sanoja, sellaisia yleviä ja syvällisiä. On vaan ihan tavallisia, ja ihan valtavasti tunteita – kaikenlaisia tunteita, laidasta laitaan. Päällimmäisenä rakkaus, rakkaus silloinkin kun on ollut vaikeaa rakastaa. Silloinkin, kun arki on ollut niin haastavaa että olen istunut makuuhuoneen lattialla ja itkenyt kun en muutakaan enää osannut. Silloinkin kun mietin voiko äitiyteen uupua oikeasti, siis niin ettei enää oikeasti jaksa. Rakkaus, silloinkin kun se on sekoittunut kaiken alleen peittävään pelkoon, pelkoon siitä ettei tästä ikinä tuu mitään, että en osaa, etten tee oikein, valitse oikein, teen liikaa tai liian vähän.

Kahdeksan vuotta. Kahdeksan lyhyttä-pitkää vuotta. On ollut hetkiä kun minuutit on olleet pitkiä, niin kuin silloin kun me odotettiin puhelua leikkaussalista tai silloin kun lapsen ahdistus ja raivo on ollut niin kaiken kattavaa ja läpitunkevaa että minuuttikin on paljon. On ollut pitkiä päiviä, loputtoman pitkiltä tuntuvia päiviä. Valehtelisin jos sanoisin että rakastin koko ajan, tai rakastin mutta usein se on peittynyt jonnekin sen tunteen alle etten pidä omasta lapsestani, että olisin halunnut jotakin muuta – helpompaa. Ja sitten en kuitenkaan. Halusin juuri sinut.

Autistisen lapsen onni on kovan työn takana. Ei ole vapaalippuja tai ilmaisia lounaita. On työtä. On loputtomalta tuntuvia tunteja terapiassa, on palavereita kouluissa ja lääkäreissä. On kahdeksanvuotias, joka on käyttänyt mielenterveyspalveluita kolmevuotiaasta. On kahdeksanvuotias jonka arkeen kuuluu lääkitys ja psykiatri.

Sitten on se ihan tavallinen pieni tyttö. Se joka nauraa nähdessään saippuakuplia. Se joka halaa riehakkaasti meidän Marttaa, rakastaa kaikkia koiria ja joka rakastaa mennä puistoon leikkimään, uimaan tai lelukauppaan. Se joka haluaa ilmapallon syntymäpäivänä ja juhlii päiväänsä koululuokkanasa ja partiokavereitten kanssa. Se ihan tavallinen tyttö. Se ihan tavallinen tyttö inhoaa tehdä läksyjä ja tykkää tenniksestä. Se tavallinen tyttö nauttii siitä kun aurinko kutittaa sen varpaita ja se juoksee kikattaen nurmikolla. 

Kahdeksan vuotta. Kahdeksan lyhyttä-pitkää vuotta. En minä ole kahdeksaa vuotta vanhempi tänään kuin silloin... enhän? Viisaampi en ainakaan ole, tiedän vähemmän kuin silloin. Silloin tiesin kaiken. Tiesin miten lapsia rakastetaan, miten niitä kasvatetaan ja miten niistä tulee hyviä ja oikeanlaisia. Kahdeksassa vuodessa olen hukannut sen tiedon. Tänään tiedän että siitä on kahdeksan vuotta, että on kevät ja aurinkoista, liki kolmekymmentä astetta iltapäivällä. Silloin satoi lunta. Historian myöhäisin lumisade. Tiedän että rakastan. Tiedän ettei se riitä, ja että se riittää.

Onnea rakas! Olet ihana. Rakastan sinua silloinkin kun olet ihan mahdottoman kamala. Minä lupaan tehdä parhaani. Minä lupaan yrittää muistaa sen ettet sinä ole minä ja että sinun on tehtävä omat valintasi. Minä lupaan seistä sinun rinnallasi silloinkin kun valitset toisin kuin minä olisin valinnut. Minä lupaan, rakastaa – aina. 

kohta se herää ja sit me juhlitaan