Mitä tää on? - Se
on riisiä. Mutta miks tää on jotenkin outoo? Tuntuu kummalta hampaissa... Riisi
jonka seassa on keitetty kourallinen farroa ja joukkoon heitetty vähän paahdettuaja
sishito chilejä, valkosipulia, yrttejä ja maissia jää vaivihkaa lautaselle
päätyen lopulta Martan lautaselle. Ei se mitään, ei kaikesta tarvitse tykätä
mutta lautaselle on viimeaikoina jäänyt vähän kaikki saatesanoin; mitä tää on? Outoo?
En tykkää? Onko pakko? Ei oo nälkä. Myönnän. Vika on varmasti myös äidissä joka
ei nyt vaan kykene keittämään ihan tavallista riisiä, ihan tavallista jauhelihakastiketta,
ihan tavallista tavallista. Valitettavasti lapsipolo on syntynyt kotiin jossa ruuassa
on aina kaikenlaisia ruohonkorsia ja sattumia.
Kun siihen
normaaliin en mä tiiä, en tykkää, en haluu lisätään vielä se että periaatteessa
yritän keittiömestarina noudattaa jollakin tasolla näitä perheen sisäsyntyisiä
erikoisruokavalioita, sitä että meillä asuu se lapsi joka ei syö mitään mikä
nousee vedestä, oli se sitten merilevä, ahven tai osteri ja että toisessa
päässä on se lapsi joka ei syö lihaa, paitsi jos se on pekonia. Viidakkoa
voidaan jatkaa sillä että yksi viidestä ei syö perunaa missään muodossa, kaksi
ei syö perunamuusia, yksi ei syö pastaa, yksi karsastaa riisiä, kolme syö
papuja mutta vain tietynlaisia papuja. Yksi syö parsakaalinsa raakana, toinen
vain keitettynä ja kolmas uunissa paahdettuna. Yhdelle on väliä mitä lajiketta
parsakaali on. Yksi syö vain kirsikkatomaatteja, toinen vain ruskeita kumatoja
tai heirloom tomaatteja, kolmannen porkkanat pitää keittää. Voisin siis laittaa
ruokaa aamusta iltaan.
Tämä episodi
riisin kanssa oli niin sanotusti se viimeinen pisara. Se hetki kun kamelin
selkä katkesi eikä sitä yhtään auttanut se että lautaselle oli jäänyt myös
aamiainen ja lounas ja lapsi oli löytynyt ruokakomerosta syömässä muropatukkaa.
Ei mun tekemä ruoka sentään niin kauheeta ole. Minä istuin hiljaa ja Fredde
piti lapsille palopuhetta. Ne istuivat olohuoneen sohvassa vaivaantuneen
näköisinä ja katselivat varpaitaan. Kentsu piipitti väliin että hän kyllä söi
kaiken... Loppukaneetti lasten isältä oli että kivaa nähdä mitä keität huomenna.
Kymmenvuotias katsoo isäänsä ja kysyy että ai mä? - Joo! Sä. Nyt lapsi itkee ja
sopertaa ettei hän osaa. Lupaan auttaa, mutta vain auttaa. Lapsi itse saa
suunnitella ja toteuttaa.
Koulun päättyessä
seuraavana päivänä kysäisen pojalta mitä me syödään ja saan vastaukseksi
epäuskoisen katseen ja kysymyksen että oltiinko me tosissaan? Joo, oltiin. Sinä
keität tänään. Mitä me syödään? - Pizzaa. - Okei.
Autan miestä
tekemään pizzataikinan tai siis lähinnä autan sitä murtolukujen kanssa koska
sen ilme oli niin täynnä kauhua kun tulostin sille taikinaohjeen ja se vilisi sellaisia.
Mies mittaa veden ja hiivan ja sokerin. Lisää suolaa ja oliiviöljyä, sekoittaa
ja lisää jauhot. Kun Puukauhasta loppuu voima käsken vaivata käsin ja poika
tekee työtä käskettyä. Kun taikina on valmis se jää kohoamaan.
Täytteeksi tulee
lampaanjauhelihaa ja paprikaa. Mies paistaa jauhelihan valurautapannulla ja
kuutioi paprikan - ihan itse. Minä nostin pannun, se painaa niin paljon.
Kehoitin maistamaan ja kysyin puuttuuko siitä ehkä jotakin? Seokseen lisätään suolaa,
mustapippuria ja basilikaa. Autoin vähän lapsen katsoessa mua anovasti ja
kerroin mitä siihen ehkä voisi laittaa. Sipuli, valkosipuli ja muut yrtit
hylättiin. Taikina kaulitaan uunipellille. Sille levitetään tomaattikastike ja
juusto. Sen jälkeen tulee paistetun lampaan ja paprikan vuoro. Muuta? - Ei.
Ookoo. Pannupizza menee uuniin.
Lopputulos on
taivaallista kaikkien mielestä. Mietin taas kerran että nämä kolme pitäis
laittaa keittiöön vähän useammin. Some täyttyy ihailevista kommenteista ja me vanhemmat
jäädään kiillottamaan sädekehää.
Marraskuun 17. on
kansainvälinen keskoslastenpäivä. Tämä pieni mies joka syntyi veljensä kanssa ennenaikojaan,
kasvaa yhä siellä 10% käyrän alapuolella, säikytteli meitä pienenä apnealla,
astmalla ja sydämen sivuäänellä tekee maailman parasta pizzaa. Vanhemmuus on
ihan huikeeta!
Kommentit
Lähetä kommentti