Mä katson kun mun
tyttäreni nauraa. Se esittelee iPadiaan ystävien pojalle ja ne tekee yhdessä ja
niillä on kivaa. M opettaa sitä toista, sillä toisella ei oo omaa iPadiä. Kohta
ne kulkee käsikädessä ja ne on menossa naimisiin, kaksi prinsessaa – tyttö ja
poika. K on kateudesta vihreänä, mustasukkainen, ja roikkuu siskossaan hokien et
se haluu naimisiin M:n kanssa. Meitä aikuisia naurattaa. Mun sydän on lämmin. M
leikkii.
Ne on meillä
monta tuntia. Syödään pannareita ja pekonia, juodaan mimosa ja mimosan kaveri
ja lapset leikkii, leikkii, leikkii. O nukkuu välissä päikkärit. M jaksaa ja vasta
kun joukkio lähtee meiltä loppuiltapäivästä M haluaa olla yksin. Se on edelleen
hyväntuulinen, se ei edelleenkään kitise ja haraa vastaan. Mä tarvitsen
päänsärkylääkkeen kuunneltuani viiden lapsen kiljuntaa monta tuntia, mä
tarvitsen hetken omaa aikaa ja yksinäisyyttä. Kaikki on väsyneitä, K:lla ei mikään ole hyvin. Se tarvii vaan syliä, ruokaa ja unta, tai ehkä vaan syliä ja unta.
 |
| bileet nukkekodissa |
Me ei nähdä
usein. Muutaman kerran vuodessa korkeintaan. Ne näki miten pitkän matkan M on
kulkenut. Ne muistaa vielä sen puhumattoman, yksinäisyyteen vetäytyvän tytön,
sen joka ei osannut leikkiä, sen joka tarvitsi aikuisen apua kaikkeen – siis oikeesti
kaikkeen.
Jess! Nauti.
VastaaPoista