Tahdon Asiat

Miten ihmeessä se on jo viistoista?  Vasta hetki sittenhän se oli yksi, kaksi, kolme, viisi… aloittamassa koulua. Vasta hetki sitten ajoin sitä terapiaan, istuin lukemattomissa koulupalavereissa ja mietin minkälaista - tai siis miten kauheaa - elämä olisi, kun siitä tulee teini. Kuulin muilta vanhemmilta, miten teini pitää kantaa bussipysäkille ja bussiin jotta sen sai kouluun. Kuinka monta kertaa kuulin sen kuuluisan lausahduksen siitä miten pienten lasten vanhempien huolet on pieniä ja siitä ne sitten vaan kasvaa, lapset ja huolet. Odotas vaan, kaikkein kamalin on vielä tulossa. Olin vuosia salaa kauhusta kankeana, olihan meillä melkoisen haastava tytär. Sitten se kasvoi. Se paiskasi oven ja huusi ikkunoiden helistessä: ”Fuck you!” Vastasin että minäkin rakastan sinua. Ei se ollut kovin haastavaa, meillä oli puheyhteys. Välillä parempi, välillä huonompi. Silloin kun mulla ei sanat riittäneet, isä hoiti homman ja toistepäin.  Se täytti viikko sitten viisitoista. Mun prinsessa...

VAROITUS: Kirjoitus sisältää kuvia jotka saattavat järkyttää herkkää lukijaa. Kello on 7.15 lauantaiaamuna. Kymmenen minuuttia aikaisin on tapahtunut maanjäristys, jonka keskus on 25 kilometriä meidän kotikaupungista ja sen magnitudiksi on ilmoitettu 7,9 Richterin asteikolla. Vaikka paikallinen infrastruktuuri on rakennettu maanjäristyksiä silmälläpitäen ovat tuhot silti mittavia ja loukkaantuneita on paljon. Pelastuslaitos on kiireinen ja apuun kutsutaan myös paikallinen CERT (Community Emergency Response Team). Olemme komentokeskuksessa ja valmistaudumme pelastustoimenpiteisiin koulupiirin varastorakennuksessa jossa on joukko työntekijöitä.  Onneksi tilanne ei ole todellinen vaan kysymyksessä on maanjäristyksen simulaatioharjoitus. CERT harjoittelee yhdessä pelastuslaitoksen kanssa maanjäristyssimulaatioissa useamman kerran vuodessa, jotta tosipaikan tullen meillä olisi valmiudet pelastaa mahdollisimman monta ihmishenkeä. Tänään harjoittelemassa on Redmond High Schoolin oppilaist...

Koulubussi, tuo tv-sarjoista ja elokuvista tuttu sympaattinen teiden valtias, joka pysäyttää liikenteen aamuisin ja taas uudestaan iltapäivällä. Jonka perässä autoilijat kiroilevat ja salaa toivovat, että bussi on vielä kääntymässä johonkin naapurustoon, pois päätieltä hidastelemasta.  Yhdysvalloissa 26 miljoonaa lasta kulkee päivittäin koulumatkansa vajaalla puolella miljoonalla koulubussilla. Koulubussi kuuluu useimman perheen elämään, ainakin jossakin välissä. Säännöt siitä kuka kuljetuksen saa vaihtelee osavaltiosta toiseen. Meillä koulukyydin saavat ne alakoululaiset, joiden koulumatka ylittää mailin (1.6km), tai ei ole riittävän turvallinen kävely- tai pyöräilymatkaksi. Yläkoululaisilla ja lukiolaisilla etäisyys kasvaa kahteen mailiin (3.2km).  Meidän perheellä on ihania muistoja lasten ensimmäisten kouluvuosien kuljettajista, ja sitten yksi vähemmän mairitteleva muisto alakoulusta. Valtaosin kokemukset ovat kuitenkin olleet hyviä ja lasten kuljettajilla on ollut tärkeä ...

Näin se vain meni. Edellinen teksti on julkaistu syyskuussa ja tänään on jouluaatto. Syksy vaihtui vähitellen talveksi ja elämä on ollut niin täyttä, että ystävä lähetti minulle joululahjaksi kolme ylimääräistä tuntia vuorokauteen seuraavaksi kuudeksi kuukaudeksi. On ollut hetkiä, jolloin se olisi tullut tarpeeseen mutta olen myös ehkä viimeinkin oppinut että aina ei tarvitse jos ei jaksa. Lasten kasvaessa kirjoittamisen terapeuttinen ja vertaistuellinen merkitys on pienentynyt, eikä samanlaista paloa kirjoittaa enää ole. Nautin kirjoittamisesta edelleen, mutta yhä useammin se tuntuu jäävän kakkoseksi puikoilla olevalle neuleelle, yhdessä lasten kanssa katsotulle telkkarisarjalle tai sille omalle hetkelle, ihan vaan olla. Tähän syksyyn, ja oikeastaan ihan koko vuoteen on mahtunut monenlaisia ihania asioita. Vuosi 2022 on ollut meille hyvä.  Olkoon tämä siis sellainen joulukirje, joita täällä maailmalla kirjoitetaan ja laitetaan joulukortin mukana ystäville, tuttaville ja vähän vier...

Olen ajamassa kotiin isosta palaverista ja kuuntelen ajellessani kuukauden kirjaa. Toinen kirjan kirjoittajista lukee ja kuulen miten hän kertoo meille, että todennäköisesti minäkin elän elämääni aivan väärin ja pienin muutoksin voisin parantaa omaa tuottavuuttani ja hyvinvointiani rutkasti. Odotan kuulevani taas kerran kuinka aamun ensimmäinen tunti on päivän tärkein ja kuinka menestyjät nousevat aamuisin jo kauan ennen päivänkoittoa meditoimaan, urheilemaan ja kirjoittamaan päiväkirjaa, mutta mies kertookin että päivän viimeinen tunti on se tärkein kaikista. Huomaan olevani vihainen ja puuskahtavani itsekseni, että tämäkin vielä, pitääkö mun piruvie nyt vielä viimeiseksi illallakin meditoida, suunnitella, pohtia, kirjoittaa ja opetella elämään kaikin tavoin paremmin.  Oikealla tavalla eläminen on kuulkaa ihan valtavan rankkaa ja työlästä. Minne katosi se aika, kun olla möllötettiin, herättiin aamulla, syötiin, tehtiin töitä ja tultiin illalla kotiin katsomaan telkkaria. Seuraavan...

Ilolla ilmoitan, että selvisimme kaikki hengissä ensimmäisestä kouluviikosta. Oli hetkiä, jolloin en ollut ihan varma, ja perjantai-illan koittaessa kaatui meistä viimeinenkin vuoteeseen iltakymmeneltä. Allekirjoittanut tosin etsiytyi täkin alle jo kauan ennen yhdeksää. Kouluvuoden ensimmäinen viikko on aina ollut haastava, tänä vuonna haasteellisuuskerrointa lisäsi edellisistä vuosista koulupiirin tekniset ongelmat, kommunikaatiokatkos kouluterveydenhoitajan ja koulupiirin johdon välillä, yhden lapsen lukionaloitus ja viimeisimpänä se, että minulla oli täällä asiakkaat keskilännestä ja heidän tavoitteensa oli löytää koti kolmessa päivässä. Viikkoon on mahtunut myös maanjäristys, metsäpalojen aiheuttama tuhkasade ja heikko ilmanlaatu. Bring it on! Koko koulunalkua edeltävän viikon kävin kirjeenvaihtoa kolmiossa lastensairaala-koulu-minä. Koulu halusi lastensairaalan täyttävän heidän kaavakkeensa lapsen lääkityksestä, lastensairaala vetosi hoitosuunnitelmaan ja osavaltion lainsäädäntöön...

Menettehän te kesällä Suomeen? Koska Tättiksellä on ripari? No ei mennä, ja ei oo. Jälkimmäinen kysymys on uusi ja uskon että se on tullut paikalle juuri nyt kun voin vastata ekaan kysymykseen, että en mee mutta Tättis ja Fredde menee. Osapisteet siitä, että edes joku menee tai tulee, pitkät miinukset siitä, ettei lapsi ole menossa rippileirille, ei suomalaiselle sen enempää kuin kansainvälisellekään. Juu, emme ole harkinneet protuleiriäkään, tässä kun ei ole kysymys Jeesuksesta.  Mutta juuri nyt, tätä kirjoittaessani pääsen jakamaan ajatuksia siitä miltä Suomi, suomalaiset ja elokuinen pääkaupunkiseutu näyttävät Yhdysvalloissa syntyneen ja kasvaneen teinin silmissä. Tilanne on herkullinen, sillä on liki ainutkertaista, ettei suomalaissyntyisten vanhempien lapsi ole käynyt Suomessa kuin kerran, vuosikkaana. Hänelle Suomi on se vanhempien tarinoiden, sunnuntaisten FaceTime-puheluiden ja joulupakettien maa. Se mystinen paikka missä on kylmää ja pimeää, kesällä aurinko paistaa vuoroka...