Siirry pääsisältöön

katsotaan kuinka käy - hui!

Eilen illalla istuin keittiössä ja sanoin taas kerran etten osaa enkä pysty. Sanoin etten jaksa, enkä pysy järjissäni. Sanoin että mun täytyy päästä välillä pois tästä kaaoksesta. Taisin jopa sanoa ettei musta ole tähän... Istuin sohvalla ja rukoilin. Rukoilin voimia ja viisautta. Rukoilin kykyä ja osaamista. Rukoilin ilmaa ja omaa tilaa.

join valkkaria, söin mansikoita ja hukutin itsesäälini tähän... Downton Abbey, Season 4

Kahdeksantoista tuntia myöhemmin vilkaisen pikaisesti sähköpostit lasten riehuessa ostoskeskuksen sisäleikkipaikalla. Siitä alkaa kirjeenvaihto, joka menee suurinpiirtein näin:

- Kuinka monta tuntia viikossa? Minkälaisia vuoroja voit tehdä?
- Ihan mitä vaan päivystävästä työntekijästä noin 30 tuntiin viikossa. Kaikki käy, mutta kun kysyt niin iltoja.
- Oletko koulussa?
- En. Haluan ensin työkokemusta, enkä ole ajatellut hakeutua sairaanhoitajaohjelmaan ennen kuin aikaisintaan syksyllä 2016.
- Soita tähän numeroon, tälle ihmiselle ja varaa aika työhaastatteluun.
- Kiitos, kiitos, kiitos!
- Hae työpaikkaa nro. 20683. Se on osa-aikainen kirurgisen osaston iltavuoropositio.
- Kiitos, kiitos, kiitos!

Muutamaa tuntia myöhemmin olen hakenut kyseistä työpaikkaa ja saanut ajan työhaastatteluun - huomiseksi aamuksi.


Osa musta on seitsemännessä taivaassa. Toinenpuoli taas paniikkikohtauksen ja hyperventilaation välimaastossa... Apua...  Mun harjoitteluohjaaja oli kirurgisten osastojen ylipiällysmies. Se sairaanhoitajien sairaanhoitaja, se joka valvoo kaikkia ja kaikkea. Tää homma olis sen tiimissä, yhdellä sen vetämistä osastoista. Voin toki olla väärässäkin, mutta luulen että jos nyt en ihan totaalisesti mene kipsiin huomisessa haastattelussa on mulla edessä töiden aloittaminen lähiaikoina. Ihanaa, huimaa, ihanhuimaa... ja samalla hirveetä kauheeta kamalaa... miten kaikki järjestyy? Kuka hoitaa kolmikon? Mitä tästä tulee? Mitä pitää olla mukana työhaastattelussa? Miten sinne pukeudutaan? Mitä sanotaan? Miltä pitää näyttää? Enhän mä edes osaa mitään, ja senkin vähän mitä osasin oon jo varmaan unohtanut ja... A-P-U-A.




Tunnisteet:

Kommentit

  1. sanna27. helmikuuta 2014 klo 12.19

    Tsemppiä muru, ne haluaa sut ihan varmasti!

    VastaaPoista
  2. Nina27. helmikuuta 2014 klo 13.19

    You'll do great!!! Good luck - can't wait to hear the news!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

pikkuinen kullanmurunen, olet kamala

Partioliivin juhlakuntoon saattamiseen tarvitaan viiniä. Näillä läpysköillä kun on tarkka järjestys ja tarkat paikat liivinssä. Me telttaillaan. Tai oikeastaan minä ja kaksi lasta telttaillaan – olkkarin lattialla, koska kuka nyt tuolla karhujen ja kojoottien seassa nukkuis takapihalla – se kolmas lapsi ulostettiin käytöshäiriön takia teltasta joskus kymmenen pintaan, ja nukuttuaan ensin yläkerrassa faijansa kainalossa se pelaa nyt Minecraftia onnellisena omasta rauhasta. Kaksi telttailijaa nukkuu vielä. Tilanteen autenttisuuden lisäämiseksi alakerran ikkunat on apposen auki ja mä juon aamukahviani villapaidassa – ihan kuin oikealla leirillä. Tosin kahvi tulee keittimestä ja takapuolen alla on tuttu tuoli. Kohta ne mussukat kömpii ulos teltasta ja puolisen tuntia siitä on ihan mahdollista että kaipaan taas maanantaiaamua ja tyopaikan tasapainoista rauhaa. Mun mielikuvissa aamu on sellainen mukavan seesteinen, tehdään yhdessä ja meillä on kivaa... Käytäntö on osoittautunut olem...
Lue lisää

kuin Harry Potterissa

- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.  Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.  - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.  Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.  Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...
Lähetä kommentti
Lue lisää

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...
Lähetä kommentti
Lue lisää