suurella haikeudella ja kyynelsilmin

Sunnuntai oli ja meni… Meillä oli M:n kanssa aivan loistava retki metsäpoluilla ja iltapäivällä ne lähti Ikeaan mun suunnatessa töihin.

Eilen oli ihanaa, maanantai ja pyhä. Me vietettiin se nautiskellen yhdessäolosta perheen ja naapureiden kanssa, hyvästä ruuasta ja juomasta ja  kesän ekasta telttaretkestä lastenhuoneessa. Vielä on matkaa siihen että teltta siirretään pihalle, keskelle yön ääniä... kojootteja ja karhuja. Viime yönä pelottamaan riitti avonaisen ikkunan sisälle tuoma tuulenvire ja yövalon kajastus telttakankaan lävitse, toisen itkiessä kasvukipujaan unessaan.

Tänään päättyi aikakausi elämässä. Se ei mennyt kevyesti eikä kyyneleittä, viimeinen kerta täynnä naurua, iloa ja jäähyväisten haikeita kyyneleitä... Yritin pitää puheen ja lausua kiitoksen, puhe vaihtui lähinnä itkun sekaiseen muminaan. Viisi vuotta MOPS:ia on takana ja vaikka ystävyydet on ikuisia ja kohtaamiset lähtemättöminä mielessä, on lähteminen vaikeaa. Miten tulenkaan kaipaamaan tiistaiaamuja näitten naisten kanssa.

MOPS on kristillinen  organisaatio ja MOPS ryhmät toimivat seurakuntien alaisuudessa maanlaajuisesti. MOPS on tarkoitettu alle kouluikäisten lasten äideille. Kahdesti kuukaudessa, yhteinen aamiainen, kuppi tai kaksi kahvia ja lastenhoitoa hetkeksi, hengen ravintoa sielulle ja työtä tekeville käsille. MOPS on hyväntekeväisyysprojekti joka tekee jäsentensä kanssa yhteistyötä paikallisten ensikotien tai kodittomien suojien kanssa toimittaen niihin vaippoja, lastenvaatteita, hygieniatarvikkeita ja järjestäen kodittomille naisille tapahtumia. MOPS:n naiset on pitäneet mua pystyssä, tukeneet silloin kun on ollut vaikeeta... kantaneet meille ruokaa silloin kun on tarvittu apua, hoitaneet lapsia kun en itse ole kyennyt, kuunnellut ja lohduttanutkin. MOPS on ollut tärkeä yhteisö.

Elämä avaa uusia ovia. Seurakunnasta on kasvanut tukiverkko ja koulubussipysäkillä ollaan tämän vuoden aikana luotu pohjaa tuleville vuosille... uusia äitiystäviä, samassa elämänvaiheessa olevia. Uusia tuttavuuksia joiden kanssa puhua päivän polttavimmat, itkeä olkapäätä vasten kun itkettää tai soittaa ja pyytää apua.

Yhden äidin sanoin; ”Tähän suruun sisältyy paljin muutakin kuin ne viimeiset tiistaikahvit, se on surua yhden aikakauden päättymisestä, siitä että meidän lauma alkaa jo olemaan isoja, kotiäitiys on vaihe joka on tänä keväänä jäänyt taakse... aika siirtyä eteenpäin.” En halua päästää irti, en vielä. Haluan pitää kiinni näistä vuosista vielä hetken, haluan vaikka tiedän että tulevaisuus tuo mukanaan uutta ja ihanaa... silti tahtoisin niin kovasti vielä hetken pitää kiinni siitä mikä on jo mennyttä.

On hetkiä joina olen kateellinen. En niille jotka elävät vielä sitä raadollisiunta ensimmäisen neljän vuoden aikaa, tai siis en niistä neljästä vuodesta. Meidän ”neljä vuotta helvetissä” päättyy viikon päästä tiistaina, poikien täyttäessä ne komeat 4 vuotta. Olen lähinnä helpottunut siitä ettei meillä viikon päästä ole enää yhtään alle nelivuotiasta.

Olen kateellinen niille joilla on mahdollisuus siihen loputtomaan puistoiluun, leikkideitteihin ja kahvilajuoruamiseen. Olisin kai halunnut itsekin nauttia siitä, mutta meidän perheessä edellämainitut vaihdettiin jo vuosia sitten odotushuoneisiin, lääkäreihin ja terapeutteihin. Muut meni puistoon, me mentiin terapiaan. On sillä terapialla toki saatukin... enää vain yksi kolmesta käy terapiassa, se on jo itsellään melkoinen saavutus.  On ollut toisinkin, ollaan me rampattu klinikalla liki päivittäin, neuvoteltu terapia-aikoja niin että minimoidaan odotushuoneessa käytetty aika. Joka toinen perjantai M käy psykologilla, viikoittain toimintaterapiassa ja sosiaalisten taitojen ryhmässä.

On aika suunnata katse tulevaan. On aika lähteä uusiin seikkailuihin... Tänään me mennään kirjastoon seikkailemaan, haetaan M:lle oikeita kirjoja, niitä missä ei enää ole kuvia, M:n sanoja lainatakseni.