 |
| Yhdeksän miestä. Niistä amerikkalaisia kuusi. Suomalaisia seitsemän. Yksi unkarilainen, ja yksi kanadalainen. Seitsemän ylioppilasta. Kolme teekkaria. |
Naamiksessa voi
taas katsella kuvia Ullanlinnanmäeltä, vappulounaalta Kämpistä, kokoontumisista
ystävien kanssa... On aurinkoilaseja ja lakkeja, hymyjä ja kuohuvaa. Päällä
poplari – maksoi mitä maksoi. Me täällä maailmanlaidalla juhlittiin vappua
suomalaisten ystävien kesken, yhteistä melkein koko joukolle se että
amerikanvuosienmäärä oli joko toisella tai kolmannella kymmenellä. Mukana pari
tuoreempaakin. Joku murjaisi ettei kannata seurustella kenenkään kanssa joka on
ollut maassa alle kymmenen vuotta, ja koko joukko räjähti riemukkaaseen
nauruun... Miksi ei? Miksi niin moni meistä ”vanhoista” pysyttelee kauempana
uusista? Muistan että se oli niin jo silloin kun me tultiin; ”ai, te ootte just
tulleet (viisi vuotta takaperin)... no sehän on kiva.” – hiljaisuus ja keskustelu
päättyi siihen. Silloin ajattelin et onpa tylyä touhua, nykyään huomaan hiljaa
ajattelevani usein samoin. Niitä uusia kun tulee ja menee, ja jossakin vaiheessa
se oma elämä on jo niin muotoutunut ettei jaksa aina aloittaa uudestaan uusien
kanssa, ei vaan ole tarvetta. Ihan samalla tavalla kuin harvempi aikuinen
ihminen nyt muutenkaan jatkuvasti hankkii itselleen uutta ystäväpiiriä. Nää
vanhat kun on ihan hyviä ja mukavia, ja elämä muutenkin aika täyttä.
Suomen juhliessa
walpuriaan, mä vedin jalkaan juoksushortsit ja juoksutopin ja lähdin Martan
kanssa lenkille. Tervehdin puiston penkillä istuskelevaa eläkeläispariskuntaa;
kehuin säätä ja vanhempi herrasmies kehoitti nautiskelemaan auringosta. Lupasin
nauttia ja jatkoin matkaa. Seuraavaksi törmäsin metsäpolulla pyöräilijään.
Martta pysähtyi tottuneesti polunviereen, niin kun aina kun ohitetaan, ja
nainen pyysi lupaa tervehtiä koiraa... ”Ai mut sehän on ihan pentu vielä!!!!” –
Joo, yhdeksänkuinen. ”Voi kun se osaa jo käyttäytyä, luulin aikuiseksi...
kaunis! Meidän labbis kuoli vasta, kahdeksantoistavuotiaana.” Nainen pyyhkii
silmäkulmastaan kyynelen ja taputtaa mun riehakasta pentua uudestaan. Kerron
että meidänkin Martan edeltäjä kuoli vuosi sitten ja me jutellaan siinä
metsäpolulla hyvä tovi, kaksi tuntematonta.
Kotona Fredde puuhaa pihalla ja lauma leikkii
vesileikkejä helteisessä säässä. Ne lähtee neidon kanssa pelaamaan tennistä ja
me kävellään jannujen kanssa puistoon. Ensin ne haluaa että mä ammun niitä
jousipyssyllä. Ne on jäniksiä ja mä saalistan niitä päivälliseksi. Nainen
leikkitelineellä mulkoilee meidän makaaberia leikkiä. Sen poika on ehkä kaksi.
Se ei vielä tiedä minkälainen on poikien maailma. Kun mä uuvun jahtaamaan niitä
jousipyssyni kanssa ja istahdan kivelle siirtyy kaksikko tappelemaan – leikisti
– ne painii nurmikolla ja kierii nauraen alas mäkeä. Mua huvittaa ja nappailen
niistä kuvia. Nainen poikansa kanssa luo muhun viimeisen paheksuvan katseensa
ja taluttaa lapsensa turvaa moisilta vaikutteilta.
Fredde ajaa M:n
kanssa ohitse ja pysähtyy kun mä viittoilen puistosta. Sanon et me tullaan
kyytiin ja se kysyy et miten. Autossa kun on vaan neljä paikkaa... Sanon et kyllähän me nyt muutama sata metri
mahdutaan ja mies avaa takaluukun sille jousipyssylle. Heitän jousipyssyn nuolineen
takaluukkuun tennismailojen päälle ja käsken lapset autoon. Katson takaluukkua
ja etken mielijohteesta hyppään sinne sisään huikaten tyttärelleni et se vois
sulkea luukun. Audi S5:n takaluukku on yllättävän tilava. Tälläinen
keski-ikäinen nainen mahtui sinne suorastaan mukavasti. Eniten mua kyllä huolestuttaa
se ettei meidän lauma kyseenalaistanut tätä tapahtumaketjua mitenkään, ikään
kuin olis maailman luonnollisin asia et niitten mutsi matkustaa faijan auton
takaluukussa.
