 |
| ruuhkassa |
Mulla on
sellainen semikyseenalainen tapa tirauttaa muutama kyynel poikkeuksellisissa
tilanteissa. En itke elokuvissa – Marley oli poikkeus – en itke kun maailmassa
tapahtuu jotakin järkyttävää, tai kun jokun naapurin kummin kaiman serkku kuolee,
tai niitten kissa jää auton alle, tai pöllö syö niitten koiran. En itke
rippijuhlissa, häissä, valmistujaisissa tai lasten kevätjuhlissa. En muista
itkeneeni hautajaisissakaan. En itke silloin kun ”kuuluu” itkeä.
Sen sijaan olen
itkenyt poliisin pysäyttäessä mut, olen itkenyt lastenlääkärinvastaanotolla –
monesti, olen itkenyt oman lääkärini vastaanotolla koska lääkäri oli myöhässä,
ja koulussa ja koulupapavereissahan mä itken jatkuvasti. Nyt mun uusin
spesialiteetti on itkeä pomon huoneessa. Nykyään sillä on jo paketti nessuja
mun varalta.
Meillä oli tänään
palaveri, se kysyi mitä kuuluu ja ojensi samalla sen nessupaketin. Moni
lapseton esimies ei kai ymmärtäis, mutta Kylie, Kylien pikkuveljellä on vaikea
ADHD... niin et kun mä alan avautumaan koulupalavereista, psykologeista,
evaluaatioista, suunnitelmista, ravitsemusterapiasta, fysioterapiasta ja siitä
koko litanniasta jota yritän tässä työn ohella pitää lapasessa, se tietää mistä
mä puhun. Kerroin sille kyynelehtien viimeisimmät:
M on ohjattu taas
ravitsemusterapeutille. Tällä kertaa siksi että ruokaa tulee syötyä liikaa. Ei
herkkuja, ei epäterveellisesti, mutta liikaa. Lapsi joka ei ennen syönyt
lainkaan, on muuttunut lapseksi joka keppanaan syö enemmän kuin kukaan muu
perheenjäsen – kun sille päälle sattuu. Se ei ole ylipainoinen, mutta me
halutaan keinoja taklata tätä sensorista syömistä ennen kuin meillä on
varsinaisesti ongelma, ja onhan sillä sukurasite. Ravitsemusterapeutit nyt vaan
keskimäärin työskentelee yhdeksästä neljään, silloin kun neitoperho on koulussa
ja mä töissä. Lasten ravitsemuksen ammattilaisia ei myöskään istu ihan
jokaisella oksalla. Sanomattakin lienee selvää ettei siellä meidän tutulla
klinikalla tällä hetkellä ole ravitsemusterapeuttia ja lastensairaalaan on
sellainen reiskan vuoden jono, etenkin kun me ei nyt mitenkään olla mitenkään
kiireellisiä.
Olliseni aloittaa
torstaina viimeinkin fysioterapian, siihen jalkaan jota on nyt hoidettu
joulusta. Ja hetkinen, nyt eletään toukokuuta. Fysioterapia tuo elämään taas
uusia kivoja elementtejä, eli kuka vie-tuo-hakee-noutaa. Mihinkä aikaan sinne saa
ne ajat, ja koska me treenataan kotona.
Kummankin pojan
opettajan on yksimielisesti äänestänyt nää nuoret urhot ekalle luokalle.
Käytännössä asian työstäminen alkaa jo ensi viikolla, kun me istahdetaan
tiistaina alas yhden opettajan ja lukiopettajan kanssa, puhutaan siitä mitä
tukitoimia se tarvitsee kotona, koulussa ja noin ylipäätään elämässä. Yhdessä
oltiin sitä mieltä että ei se valmis joo ole ekalle, mutta sen muutenkin
katkennen jalan katkaisemalle itsetunnolle luokallejäämisestä saattais tulla
viimeinen naula arkkuun ja loppupeleissä enemmän haitata kuin edesauttaa pojan
tulevaisuutta. Siitä siis tiistaina. Kesäkuun alussahan me ollaan menossa sinne
kolmentunnin arviointitapaamiseen, josta toivottavasti saadaan lisäeväitä
näihin edellämainittuihin.
Tässä vaiheessa
huokaan ja otan uuden nenäliinan niistääkseni nenäni. Totean että on aikoja kun
ottaisin mieluummin ihan sellaiset neurotyypilliset kakarat. Sellaiset joitten
opettajan kanssa nähdään kahdesti vuodessa ja vähän kitistään siitä ettei
läksyt maistu tai et taas on jalkapallotreenit.
Jatkan pienen
sähköjänikseni jutuilla. Kerron et se pärjää sinällään oikein hyvin, mutta niin
koulu kuin me vanhemmatkin ollaan sitä mieltä että ekaa luokkaa varten pitää rakentaa
tuhti toimintasuunnitelma. Tosiasiassahan se kantaa koulusta kotiin kastneita
paperimyttyjä, joista mulla ei ole aavistustakaan mitä ne on ja heitän ne
suoraan roskikseen olettaen et opettaja kyllä – toivottavasti – laittaa sähköpostitse
tärkeimmät. Niin ja värittihän se meidän portaan punaiseksi.
Palaan vielä
kuopukseeni, ja kerron että sillä todettiin viimeinkin infektioastma, ja et jossakin
välissä pitäis kai vaata aika astmalääkärille, niin et voitais miettiä
lääkitystä syksyksi. Ennen kuin se vetää avaavaa neljästi päivässä.
Lopulta me
päästään kesään... siihen kuuluisaan kesään. Siihen että lapsilla ei ole
kahteentoista viikkoon koulua ja että niiden kumpikin vanhempi käy töissä
täyspäiväisesti, ja ettei mulla ole käytännössä lainkaan lomaa. Kylie katsoo
mua ja kysyn mitä mä tartten, ja mä sanon et mä tartten joustoa niihin neljään
viikkoon... Pomo katsoo mua, ja kysyy että mikä olis mun mielestä paras
ratkaisu?
Mä kerron et
alunperin mun oli tarkoitus etsiä sellainen työ, joka päättyisi kesäkuussa, tai
josta voisin hyvillä mielin irtisanoutua, mutta nyt kun satuin tipahtamaan
tähän ja rakastan mun työtä ja klinikkaa jasen ihmisiä... Se toistaa
kysymyksensä. Mä sanon et varmaan osin lomaa, ja osin puolikasta päivää.
Vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä; ”Laita mulle päivät, tottakai klinikka
joustaa.” – Soperran vielä et eihän mulla ole lomaa, ja se vastaa ponnekkaasti
et älä sä siitä huoli.
Meillä näissä
esimies-alaispalavereissa puhutaan useimmiten ihan muusta kuin työstä.
 |
| lääkärissä |