Siirry pääsisältöön

all labs matter

Koko klinikka kuuntelee kun meidän puhelintyyppi Tanya tekee uuden potilaan sisäänottohaastattelua. Ei me yleensä kuunnella, tai mä joskus puolella korvalla kun se puhuu mua koskettavista asioista kuvantamisesta, lähetteistä tai lääkityksistä. Tällä kertaa meitä seisoi siinä Tanyan työhuoneen ulkopuolella useampi... Siinä vaiheessa kun me oltiin keräännytty siihen supisemaan oli keskustelu toistunut jo useampaan kertaan, ja se meni jotenkin tähän tyyliin (toki, me kuultiin vain toinen puoli puhelusta, eikä edes tiedetä oliko soittaja mies vai nainen, minkä ikäinen ja mistä):

-Dr Agrawal on intialainen.
-Dr Copeland on kaukaasialainen. Olisko Dr Copeland hyvä.
-Kaukaasialainen on sama kuin valkoihoinen.
-Ymmärrän että haluat valkoihoisen lääkärin. Dr Copeland on valkoihoinen.

Jos soittaja on amerikkalainen, soittaja epäilemättä kuulee että Tanya ei ole valkoinen. Tanya on musta. En tiedä tietääkö soittaja että langan toisessa päässä ei ole kaukaasialainen henkilö. Dr Copelandin sairaanhoitaja on Taiwanista ja assari Kamputseasta. Mitenköhän se sopii soittajalle. Entä se että vastaanotto on Sudanista, koordinaattori kyllä joo valkoihoinen, mutta se on Suomesta. Testausteknikko on Afganistanista. Olis varmaan pitänyt sanoa että sen lisäksi että meidän klinikka on kirjaimellisesti värikäs; keskimääräistä värikkäämpi, on klinikan henkilökunnasta kolme myös avoimesti homoseksuaaleja – kaksi niistä on vielä ihan lääkäreitäkin.

Pitäis varmaan ohjata tyyppi hoitoon jonnekin muualle. Kukaan meistä ringissä seisojista ei usko että tämä on oikea paikka soittajalle. 


Mun omalääkäri on intialainen. Kardiologi on tsekki. Allergiaspesialisti oli Koreasta. Sitä kenen kanssa ne on parisuhteessa en tiedä. Se hammaslääkäri silloin joskus, se joka oli Taiwanista jonka puheesta en ymmärtänyt sanaakaan. Se oli vähän ongelmallista. Lähinnä koska potilaan on kuitenkin tärkeää ymmärtää mitä lääkäri puhuu. Seuraava hammaslääkäri oli kiinalainen. Sillä minkä värinen lääkäri on tai kenen kanssa se sekstaa, sillä ei pitäis olla tuon taivaallisen merkitystä. 


Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi