Siirry pääsisältöön

I need you now...

Jokainen työssäkäyvä vanhempi tietää sisäisen taistelun sairaan lapsen ja työn välillä. Sen kun pitäis olla kahdessa paikassa yhtäaikaa ja ollessaan toisessa miettii mitä siellä toisessa tarvitaan. Yleensä jako on meillä selvä. Fredde joustaa, sillä kun on työ jonka voi tehdä missä tahansa. Toisinaan jaetaan päiviä jos Freddellä on jotakin hypertärkeetä, mutta noin keskimäärin mä olen se joka antaa suukon otsalle, hyppää autoon, ajaa töihin ja jättää sydämen kotiin.

Myös mun työ joustaa, tai siis työpaikka joustaa, mutta työt jää odottamaan. Kaikkien työ ei jousta, syystä tai toisesta. Tai vaikka joustais tietää että joustoa saa pitkin hampain ja tietää sanomattakin että poissaoloa katsotaan karsaasti.


Tänä aamuna olin töissä ennen seitsemää. Tiesin että on paljon tehtävää, olinhan eilen kotona. Kotiin jätin pienen surkean tytön, me sovittiin jo että Fredde hakee sen puoliltapäivin koulusta. Lähtiessä se jäi telkkarin eteen nukkuvassa talossa. Me valvottiin yhdessä yöllä, käsi on kipeä. Työpöydällä mua odottaa kukkakimppu ja kortti, kortissa on terveiset jokaiselta tiimiläiseltä ja esimiehen sanat: ”Ihan mitä tahansa tarvitset... perhe on tärkeämpi kuin me – aina.”

M soittaa mulle kahdesti kahdeksan jälkeen. Se on oksentanut. Sanon että se jää kotiin, Fredde sanoo voivansa hyvin jäädä. M väittää pärjäävänsä, mutta kuulen sen äänestä ikävän. Soitan lastenlääkäriin ja jatkan hommiani. Ajatukset on kotona, pienen tytön kainalossa. Tunnen olevani väärässä paikassa. Se lähettää itsestään selfien – M ja sen nallet; nekin kuulemma tarvitsee äitiä kipeänä. Nousen työpöytäni äärestä ja huikkaan viereisestä ovesta että mä lähden nyt, mua tarvitaan kotona. Kukaan ei kysy, kukaan ei kyseenalaista. Esimies sanoo et laita tekstari jossakin vaiheessa.

Lapsi on tärkeämpi kuin työ.






Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...