euroserkku

Minkä rotujen sekoitus teidän koira on? Kysymys kuulostaa varmasti kummalta suomalaisesta lukijasta, onhan Martta labbis, suomen suosituin koirarotu. Kuka nyt ei labbista tunne, kaikkihan sen tietää... sellainen lempeä sählääjä, opaskoira, poliisikoira, perhekoira, metsästyskoira. Labbiksen tietää nekin, joilla ei ole koiraa, ne joita koirat ei edes kiinnosta. Meiltä on kuitenkin useampaan otteeseen kysytty onko se kääpiökokoinen tai minkä rotuinen se on tai muuten vaan ihailtu uudenlaista koirarotua. Epäuskoisena moni pudistelee päätään, kun kerron että vaikka se on pentu, on se kuitenkin ihan täysikasvuinen miltei vuodenvanhana.

Antakaas kun selitän.  Ensinnäkin rotukoirat on täällä jonkinlainen hifistelijöitten harvinainen harrastus. On jopa ihmisiä joiden mielestä moinen hirvitys kuin koirien jalostus pitäisi kieltää epäeettisenä. Siis että koiralle valitaan valmiiksi puoliso, eikä siltä edes kysytä haluaako se lapsia, ja onhan ihmisettömiä koiria maailma väärällään. Ja sit joku hullu vielä maksaakin koirasta. Meillä töissä kuuntelin korvat punaisena kun kolleega vaahtosi että häneltä oli joku kehdannut pyytää viittä sataa koiranpennusta, ajatelkaa $500. Hänen mielestää hyvästä pennusta voi maksaa korkeintaan kaksi satasta. Me maksettiin Martasta kaksi satasta jo kauan ennen kuin se oli edes syntynyt – varausmaksua.

Täällä pohjoisnurkalla koirat jaetaan karkeasti muutamaan ”rotuun”. On lab. Lab on sellainen valtava sileäkarvainen koira, musta ruskea tai keltainen. On blue heeler. Koira joka on tehty paimentamaan, ja jossa saattaa jopa ihan oikeasti olla vähän australianpaimenkoiraa. On terrier. Terrieri on vähän pienempi, karkeakarvainen, kihartuvaturkkinen koira. Se voi olla minkä värinen tahansa. Neljäs rotu on käsilaukkukoira, sellainen pieni taskukokoinen räksytin, joka vie lähestyjältä sormet mennessään. Kaksi ensimmäistä kulkee – etenkin maaseudulla – auton lavalla. Kaksi jälkimmäistä saattaa löytyä istumasta kuljettajan sylistä.

Rotukoiran omistaja on siis usein ilahtunut ja vähän hämmentynytkin, kun vastaantulija tietää että kyseessä on vanhaenglanninlammaskoira, englanninsetteri tai kultainen noutaja. Koira kun on täällä usein ”vain” koira. Iso, isompi, pieni tai keskikokoinen.

Martan amerikkalainen serkku – American Lab tai Field Lab – poikkeaa tästä meille tutusta koirasta huimasti niin kooltaan, ulkonäöltään kuin luonteeltaankin. Ihmisten mielikuva labbiksesta poikkeaa meidän koirasta, ja usein kuvailen Marttaa sanomalla että se on sellainen Downton Abbey –koira.

Field Lab tai American Lab Kuva

Amerikkalainen labbis on säkäkorkeudeltaan keskimäärin viidestä kymmeneen senttiin korkeampi. Martta kun on tuollainen nuori tytönheitukka ja kooltaan sieltä rotumääritelmän pienemmästä päästä, on helppoa erehtyä luulemaan että se on ”kääpiö”. Amerkkalaisella serkulla on pidemmät jalat, kapeampi pää ja rintakehä, ja se on muutenkin huomattavasti kevytrakenteisempi kuin Martta. Martta on sellainen persjalkainen tyyppi, joka pysyy tukevasti pystyssä vähän kovemmallakin tuulella. Amerikkalainen serkku on urheilijavartaloinen sprintteri. Ne väittää että luonteeltaan nää englantilaiset on rauhallisempia, koulutettavampia ja järkevämpiä. Viimeaikaisten kokemusten valossa en ole ihan varma.

Martan faija

Niin koirilla kuin kissoillakin on keskeinen rooli amerikkalaisessa perheessä. Koiria on kaikkialla ja kaikilla. Koira kulkee mukanaa niin hotelliin, lääkäriin, sairaalaan kuin vaatekauppaankin. Monissa pienemmissä kaupoissa on kauppakoira, viinitiloilla viinikoiria ja panimoissa omat kaljakoiransa. Onpa Seattlessa sekin koira joka kulkee yksin bussilla koirapuistoon jokainen päivä. Omassa kahdeksantoista ihmisen työyhteisössä on kuusitoista koiraa. Mulla on aina ollut koira ja sopeutuminen tähän ajattelumalliin on ollut tervetullutta, että mä oikeesti saan ja voin ottaa tyypin mukaan ihan minne vaan. 

Martta ja martan siilit