Siirry pääsisältöön

euroserkku



Minkä rotujen sekoitus teidän koira on? Kysymys kuulostaa varmasti kummalta suomalaisesta lukijasta, onhan Martta labbis, suomen suosituin koirarotu. Kuka nyt ei labbista tunne, kaikkihan sen tietää... sellainen lempeä sählääjä, opaskoira, poliisikoira, perhekoira, metsästyskoira. Labbiksen tietää nekin, joilla ei ole koiraa, ne joita koirat ei edes kiinnosta. Meiltä on kuitenkin useampaan otteeseen kysytty onko se kääpiökokoinen tai minkä rotuinen se on tai muuten vaan ihailtu uudenlaista koirarotua. Epäuskoisena moni pudistelee päätään, kun kerron että vaikka se on pentu, on se kuitenkin ihan täysikasvuinen miltei vuodenvanhana.



Antakaas kun selitän.  Ensinnäkin rotukoirat on täällä jonkinlainen hifistelijöitten harvinainen harrastus. On jopa ihmisiä joiden mielestä moinen hirvitys kuin koirien jalostus pitäisi kieltää epäeettisenä. Siis että koiralle valitaan valmiiksi puoliso, eikä siltä edes kysytä haluaako se lapsia, ja onhan ihmisettömiä koiria maailma väärällään. Ja sit joku hullu vielä maksaakin koirasta. Meillä töissä kuuntelin korvat punaisena kun kolleega vaahtosi että häneltä oli joku kehdannut pyytää viittä sataa koiranpennusta, ajatelkaa $500. Hänen mielestää hyvästä pennusta voi maksaa korkeintaan kaksi satasta. Me maksettiin Martasta kaksi satasta jo kauan ennen kuin se oli edes syntynyt – varausmaksua.



Täällä pohjoisnurkalla koirat jaetaan karkeasti muutamaan ”rotuun”. On lab. Lab on sellainen valtava sileäkarvainen koira, musta ruskea tai keltainen. On blue heeler. Koira joka on tehty paimentamaan, ja jossa saattaa jopa ihan oikeasti olla vähän australianpaimenkoiraa. On terrier. Terrieri on vähän pienempi, karkeakarvainen, kihartuvaturkkinen koira. Se voi olla minkä värinen tahansa. Neljäs rotu on käsilaukkukoira, sellainen pieni taskukokoinen räksytin, joka vie lähestyjältä sormet mennessään. Kaksi ensimmäistä kulkee – etenkin maaseudulla – auton lavalla. Kaksi jälkimmäistä saattaa löytyä istumasta kuljettajan sylistä.

Rotukoiran omistaja on siis usein ilahtunut ja vähän hämmentynytkin, kun vastaantulija tietää että kyseessä on vanhaenglanninlammaskoira, englanninsetteri tai kultainen noutaja. Koira kun on täällä usein ”vain” koira. Iso, isompi, pieni tai keskikokoinen.

Martan amerikkalainen serkku – American Lab tai Field Lab – poikkeaa tästä meille tutusta koirasta huimasti niin kooltaan, ulkonäöltään kuin luonteeltaankin. Ihmisten mielikuva labbiksesta poikkeaa meidän koirasta, ja usein kuvailen Marttaa sanomalla että se on sellainen Downton Abbey –koira.

Field Lab tai American Lab Kuva

Amerikkalainen labbis on säkäkorkeudeltaan keskimäärin viidestä kymmeneen senttiin korkeampi. Martta kun on tuollainen nuori tytönheitukka ja kooltaan sieltä rotumääritelmän pienemmästä päästä, on helppoa erehtyä luulemaan että se on ”kääpiö”. Amerkkalaisella serkulla on pidemmät jalat, kapeampi pää ja rintakehä, ja se on muutenkin huomattavasti kevytrakenteisempi kuin Martta. Martta on sellainen persjalkainen tyyppi, joka pysyy tukevasti pystyssä vähän kovemmallakin tuulella. Amerikkalainen serkku on urheilijavartaloinen sprintteri. Ne väittää että luonteeltaan nää englantilaiset on rauhallisempia, koulutettavampia ja järkevämpiä. Viimeaikaisten kokemusten valossa en ole ihan varma.

Martan faija



Niin koirilla kuin kissoillakin on keskeinen rooli amerikkalaisessa perheessä. Koiria on kaikkialla ja kaikilla. Koira kulkee mukanaa niin hotelliin, lääkäriin, sairaalaan kuin vaatekauppaankin. Monissa pienemmissä kaupoissa on kauppakoira, viinitiloilla viinikoiria ja panimoissa omat kaljakoiransa. Onpa Seattlessa sekin koira joka kulkee yksin bussilla koirapuistoon jokainen päivä. Omassa kahdeksantoista ihmisen työyhteisössä on kuusitoista koiraa. Mulla on aina ollut koira ja sopeutuminen tähän ajattelumalliin on ollut tervetullutta, että mä oikeesti saan ja voin ottaa tyypin mukaan ihan minne vaan. 

Martta ja martan siilit

Kommentit

  1. Täällä yksi mun suomalainen kaveri kävi hakemassa oman kultaisen noutajansa Ruotsista. Sitten vuosi myöhemmin hän haki vielä toisen samanlaisen. Ainakin täällä Kaliforniassa niille on kovasti menekkiä ja hinnat ovat tuhansissa.
    Tuota koirien mukana viemistä eri paikkoihin en ole kyllä huomannut. Joku minikoira saattaa olla jonkun laukussa kaupassakin, mutta ei kyllä muualla. Aika mielenkiintoista, että siellä voi viedä lääkäriinkin.
    Täälläpäin ihmiset pönkittävät itsetuntoansa rescue koirilla. Melkein aina kun alkaa juttelemaan jollekin koiran omistajalle, niin se on rescue. LOL.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rotukoirat on meilläkin arvokkaita ja se epäilemättä on ainakin osasyy siihen että niitä näkyy niin vähän. Rescue koiran on muodikkaita ja siitä puhutaan täälläkin hyvin kuuluvasti. On totta että täällä kodittomia koiria on ihan toisella tavalla kuin Suomessa. On katukoiria, hylättyjä koiria ja muuten vaan kiertopalkintoja. Sheltereitä on joka lähtöön.

      Kaliforniassa on omaankin silmään näkynyt vähemmän koiria kuin täällä. Täällä on ennemmin sääntö kuin poikkeus tavata kahvilan terassilla tai panimossa koiria. Klinikalla näkyy koiria säännöllisesti, ja kysyihän multa hammaslääkärikin taannoin et miksi en ottanut koiraa mukaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän