26 aihetta kiitollisuuteen - lapsen käsi

 

Lapsen käsi ottaa kiinni omastani ja tiedän että seuraavaksi kuulen sanan - äiti. Kuulen ensin tarinat tietokonepelistä ja sitten ulkoleikeistä ja lopulta pohdimme yhdessä kävelyretkeä, sadesäätä, koiraa ja sitä miten mahtavaa on se että meidän kissa tuli juuri meille. Se puhuu mulle sen siskosta ja miettii miksi sen kanssa on aina välillä niin vaikeeta. Vastaan aina välillä, mutta useimmiten kuuntelen ja myötäilen.

 

Minä kävelen melkein jokaisena päivänä, satoi tai paistoi. Useimmat koiranomistajat kai käyvät kävelyllä, mutta itselle se on myös sellainen omien ajatusten kuulemisen ja pysähtymisen hetki, ainakin silloin kun kävelen kahdestaan koiran kanssa. Vain kesän kuumimpina päivänä jätän kävelylenkin tekemättä. Meillä Martta voisi ihan yhtä hyvin ulkoiluttaa itse itsensä ja niin tapahtuukin toisinaan. 

 

Rakastin kävelyretkiä jo lapsena ja houkuttelin kävelylle mummin ja kummitädin ja Famon. Kun olin riittävän vanha, lähdin kävelylle ihan itsekseni, mutta kävelyretket luonnossa ja myös kaupungilla ovat aina olleet rakkaita. Fredde lähtee usein mukaan ja saattaa lähteä itsekseenkin kävelylle. Silloin joskus, nuorna parina, kävelimme sunnuntaisin välillä kymmeniä kilometrejä Helsingissä ja edelleen Ultra Bran laulunsanat saavat minut hymyilemään.

Sunnuntaina on juhlavaa

Kävellä hiljaisia katuja

Olla matkalla tapaamiseen

Ihmiset vetävät naruista

Vakavia koiria ulkoilutetaan

• Ultra Bra

 

Tättis inhoaa kävelyretkiä sillä samalla varmuudella kuin minä niitä rakastan. Teinin kaikkitietävyydellä kuulen miten kävelylenkit ovat tyhmintä koko maailmassa eikä kukaan järkevä halua lähteä kävelylle koska se on niin hidasta ja tylsää. Sen kerran kun saan sen houkuteltua mukaan, se kulkee kolmekymmentä metriä mun perässä ja kiukuttelee koska on kuuma tai kylmä tai kengässä on kivi tai kuljen muuten vaan liian nopeasti. Kun hidastan, hidastaa teinikin ja kulkee taas sen saman muutaman kymmenen metriä minun perässäni kiukuten ja sadatellen.

 

Vain yksi kolmesta käy mun kanssa kävelyllä ihan vapaaehtoisesti. Niin että se heittää mulle ainakin kerran viikossa kysymyksen; lähdetäänkö kävelylle? Ja jokainen kerta sydämeni läikähtää lämpimästi ja palaan hetkeen mummin-kummin-famon kanssa metsäpolulla.

 

Lapsen käsi ottaa kiinni omastani ja tiedän että seuraavaksi kuulen sanan - äiti. Kuulen ensin tarinat tietokonepelistä ja sitten ulkoleikeistä ja lopulta pohdimme yhdessä kävelyretkeä, sadesäätä, koiraa ja sitä miten mahtavaa on se että meidän kissa tuli juuri meille. Se puhuu mulle sen siskosta ja miettii miksi sen kanssa on aina välillä niin vaikeeta. Vastaan aina välillä, mutta useimmiten kuuntelen ja myötäilen - olen vaan läsnä.