Siirry pääsisältöön

jälkimaininkeja

Soitan ja jätän viestin. Lähetän sähköpostin. Soitan seuraavaan numeroon. Jätän seuraavalle viestin. Selaan netin sivustoa ja lähetän sähköpostin. Soitan seuraavaan numeroon ja jätän viestin. Vihdoin joku vastaa. Puhun pitkään, saan muutaman nimen lisää listalleni ja toivonkipinän. Etsin koiranpentua. Saisin koiranpennun ajamalla lähimmälle Humane Societyn toimipisteelle. Saisin sen tänään. Mutta sen pitää olla oikeanlainen, meille sopiva. Samanlainen kuin Koira.

Aamulla laitoin kaikkien kolmen opettajalle sähköpostia. Kerroin viikonlopun tapahtumista ja siitä että todennäköisesti surua käsiteltäisiin myös koulussa. Lapsen surua kun ei voi laittaa hyllylle odottamaan sopivaa hetkeä.

Kolme lasta pitää kiinni elämänsyrjässä vahvasti. M:n surua on kivuliasta katsoa, ja Koiran kuolema poikii luonnollisesti kysymyksiä elämästä yleensä. M:n suru on vahvaa, se nukahtaa mun syliin Koiran panta kädessään. Se mättää jannuja turpaan ja sanoo että sillä on vaan niin paha olla. O suree omalla tavallaan, hiljaa ja läheisyyttä hakien, haen sen koulusta ja se sanoo ensimmäiseksi et oli ihan tyhmää, että kaikki tuntuu ihan tyhmältä ja mikään ei ole kivaa. K:n surun tragikoomisuudelle omistan oman kappaleensa.

K käsittelee asiaa puhumalla. K käsittelee monia asioita puhumalla, ahdistusta se käsittelee... hmmm... kyseenalaisesti. Iltapäivällä löydän yläkerrasta nahkasohvan johon on viritetty pystyyn kymmenkunta tauluneulaa, ne se sai siitä yläkerran loftin lasten piirustuksille tarkoitetusta seinätaulusta. Tiedän että sitä ahdistaa. Se puhuu loputtomasti ja tauotta. Se toistaa uudestaan ja uudestaan samoja asioita: ”Koira on kuollut. Meidän Koira kuoli. Se on kuollut, eläinlääkäri kuoletti sen. Me ostetaan uusi koira.”  Se on ensimmäinen asia minkä K kertoo jokaiselle jonka se kohtaa; ”Meidän koira on kuollut. Se kuoli. Eläinlääkäri kuoletti sen ja nyt me ostetaan uusi koira.” Olen kuullut tän hokeman varmasti satoja ellen tuhansia kertoja. Lauantaina eläinlääkäriasemalla sanoin eläinlääkärille että jannu on autisti, oli pakko sanoa koska muuten K:n mantra olis kieltämättä saattanut vaikuttaa pelottavan tunteettomalta; ”Kuoleeko se oikeesti? Kuolettaako eläinlääkäri sen? Koska se kuolee? Saanko mä nyt uuden koiran? Kuoleeko se nyt? Joko se kuoli? Viedäänkö me se kotiin kun se on kuoletettu? Miten se pääsee sinne omenalehtoon kun se on kuollut?” Se on K:n tapa käsitellä asiaa ja tuo kieltämättä pieniä mustan huumorin pilkahduksia meidän muiden elämään, K:n surun totaalinen epäsovinnaisuus.

Tiputettuani viimeisen kolmikosta koululleen istun autossa ja itken. Haluan ajaa eläinlääkäriasemalle silittämään kuollutta Koiraa. Hillitsen itseni ja ajan omalle lääkärilleni verikokeeseen. Laitan ystävälle tekstarin, pyydän kahville ja sanon ettei musta ole menemään nyt kotiin, kohtaamaan sitä ettei siellä ole ketään vastassa, ei edes peiton alla. Me istutaan kahvilla ja jutellaan kunnes on aika hakea K koulusta. K:n kanssa me ajetaan meidän omalle eläinlääkäriasemalle, kerron että Koiran voi nyt poistaa rekisteristä, se on kuollut lauantai-iltana. Ilman noita kolmea tyhjyys olis tyhjempää - pelottavaa. Nyt meillä ei onneksi ole koskaan ihan hiljaista.


Soitettuani jokaisen numeron listaltani palaan editoimaan kuvia ja kirjoittamaan. Kirjoittaminen on terapeuttista, editoiminen liki meditatiivista. 


Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi27. huhtikuuta 2015 klo 21.13

    Rakkaitten menettäminen raastaa ja lisän asian raskauteen tuo se, että meillä näissä autismiperheissämme on usein mukana porukalla myös sitä tunnetiloihin juuttumista. Voi olla keskimääräistä vaikeampaa päästä asian yli ja jatkaa tavallista arkea. Mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa.

    Mun autisminkirjon esikoiseni joutui kohtaamaan rakkaan isänsä menetyksen kuusi-vuotiaana ja nuorempi jannu taaperoiässä. Kyllähän pojat kovasti surivat kuten minäkin. Mutta ajan kanssa siitä toivuttiin kuitenkin. Nyt meillä on suruaika juuri äkillisesti ja yllättäin kuolleesta rakkaasta veljestäni ja koville taas ottaa. Itseäni kuitenkin helpottaa ajatus, että toivuimmehan miehenikin kuolemasta , joten kyllä tästäkin vielä noustaan.

    Voi olla, että kokemus Koiran kuolemasta ja se kuinka lapsetkin kuitenkin sitten siitä selviävät ja suru tulee laantumaan ja lieventymään, tulee auttamaan kokemuksena toipumisesta, kun joskus tulevaisuudessa hekin joutuvat kokemaan vielä suurempia menetyksiä kuten me kaikki ihmiset joudumme vielä tässä ajassa.

    Voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa28. huhtikuuta 2015 klo 10.10

      Osanotto teidän paljon suurempiin suruihin. Koiran kuolema on lapselle hyvä tapa opetella surun käsittelemistä niitä elämän suurempia suruja varten. Niin kulunut kuin se vanha sanonta onkin, on se myös totta; "aika parantaa haavat"

      Poista
    2. Anonyymi28. huhtikuuta 2015 klo 10.38

      Kiitos Yksis. Kyllä tuo sanonta tosiaan onneksi pitää paikkansa.

      Poista
  2. Jutta28. huhtikuuta 2015 klo 3.39

    Näin on, kuten edellinen kirjoittaja sanoi. Tämä suru on suurin tunnettu ja auttaa sen suuremman käsittelyä. Elämä on matka.

    VastaaPoista
  3. Heli28. huhtikuuta 2015 klo 4.59

    Osanottoni Koiran kuoleman johdosta. Rakkaan menettäminen on aina raskasta.

    Törmäsin tässä juuri Britta Teckentrupin kirjaan The Memory Tree (suom. Muistojen puu), joka käsittelee kuolemaa, surua ja sitä miten kuollut jää elämään ystäviensä muistoihin. Poikani päiväkodissa oli luettu kirjaa, joten kävin juuri lainaamassa sen, koska se oli selkeästi tehnyt poikaani suuren vaikutuksen, vaikkei aihe meille nyt ajankohtainen olekaan. Todella kaunis ja koskettava kirja, ehkä siitäkin olisi apua Koiran kuoleman käsittelyyn lapsille? Ainoa negatiivinen asia tuossa kirjassa oli eufemismin "vaipua ikiuneen" käyttäminen kuolemisen sijasta.

    http://www.amazon.com/The-Memory-Tree-Britta-Teckentrup/dp/1408326337

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa28. huhtikuuta 2015 klo 10.11

      Kiitos vinkistä, taidan heti metsästää meille tän kirjan. Meilläkin on puhuttu kuolemasta kuolemana, ikiunet ja nukkumiset kun on ihan tavallisellekin lapselle vähän häilyviä käsitteitä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...
Lähetä kommentti
Lue lisää