Siirry pääsisältöön

Roisto

Me lähdetään M:n koululta yhdeltä. Eka ruuhka on kulman takana ja mä mietin jo et jos nää kaikki on oikeesti menossa samaan suuntaan meidän kanssa on iloisesti perjantai ennen kuin me ollaan perillä. Auton navigaattori ilmoittaa ajoajaksi ekaan pysähdykseen neljä tuntia, kahta minuuttia vaille. Kilometrejä on edessä ensin 360 kasvattajalle ja sit vielä lomatalolle seuraavat 140. Lapset ei laske matkaa muumeissa. Ne laskee ajomatkan oktonauteissa... vielä kolme oktonauttia.

Matka meiltä Portlandiin on maailman tylsin. Oikeesti. Sillä välillä ei oo mitään katsottavaa. Siellä on metsää ja puskaa ja puskaa ja metsää, ja sit taas vähän lisää metsää ja puskaa. Lauma lukee kirjoja ja pelaa tableteilla ja riitelee ja sit ne taas pelaa ja lukee vähän lisää. Mä neuloin ja jännitin.


Portlandin eteläpuolella on hillitön ruuhka. Me poistutaan liittymästä sivuteille ja matka jatkuu sentään eteenpäin vaikka hitaastikin. Siinä missä Seattlen liikenne on kaoottista, koska siellä on vaan ihan liikaa autoja tieverkkoon nähden ja tieverkko on taas maantieteellisistä syistä se mikä se on, niin Portlandissa liikenne on Helsingin malliin tarkoituksellisesti hankaloitettua, tarkoittaa että jokaisiin valoihin pysähdytään, liikennevaloja on tiheästi ja nopeusrajoitukset alhaisia. Jengiä pusketaan joukkoliikenteeseen sillä. Seattlessa tätä ei tarvitse tehdä, joukkoliikenne vetää ilmankin – ihan käytännön syistä. Ero 2.3 miljoonan asukkaan ”pikkukaupungissa” on suuri meidän reiluun 4 miljoonaan.




Lopulta me ajellaan Oregonin idyllisellä maaseudulla. Pikkukaupungit on pittoreskejä, viinitiloja ja panimoita on kaikkialla, ja jos meillä ei olis kiire niin ihan varmasti oltais pysähdytty tutustumaan tarkemmin. Viideltä me kurvataan maatilan pihaan ja talon ovesta astuu ulos pitkä vaalea nainen – Mary Strom.



Me kävellään suoraan kenneliin. Niillä on seitsemäntoista koiraa. Seitsemäntoista huippua ja palkintokaapit on pullollaan ruusukkeita ja pokaaleja. Koirat on ulkona aitauksissa. Kaikki paitsi meidän Roisto. Me tykätään roistosta ja Roisto tykkää meistä. Me tehdään paperit ja saan muovikansion joka on täynnä todistuksia ja kunniakirjoja. Mukaan lastataan vielä säkillinen ruokaa ja pojan oma lelu. Kasvattaja toteaa että Roisto on selvästi jo tajunnut kuka on pomo, kenen kanssa kannattaa olla väleissä.

Loppumatka menee nopeesti. Liikennettä on vähän ja meidän suunta on toinen kuin useimmilla muilla. Seitsemän aikaan me kurvataan jo lomatalon pihaan. Lasken Roiston ulos kopista. Se vaikuttaa vähän hämmentyneeltä ja lopulta nostaa koipea heinikossa. Avaan oven. Roisto ei halua mennä sisään. Se ei ole koskaan tainnut olla sisällä talossa. Se on kasvanut kennelissä, ja sen maailma on ollut kennelin tilat, koiranäyttelyt ja aitaukset. Kaikki on sille uutta ja outoa. Se pelkää pyörivää nojatuolia kuollakseen. Otan kourallisen koiranruokaa taskuun ja palkitsen sitä kaikesta.



Me lähdetään kahdestaan kävelylle. Roisto säikähtää puutarhatuoleja. Rannassa se pelkää aaltojen kohinaa ja polkupyörä on täysin ylitsepääsemätön. Me kökitään sen parkissa olevan pyörän kanssa hyvä tovi ja lopulta Roisto uskaltautuu katsomaan ja saa palkkionsa. Kotimatkalla vastaan tulee toinen koira, sellainen täällä niin muodikas labradoodle eli labradorinnotajan ja ison villakoiran sekoitus. Roisto on selkeästi järkyttynyt vastaantulijasta ja piiloutuu häntä koipien välissä ainoan tuntemansa turvan – mun – jalkoihin. Jään juttelemaan sen toisen koiran omistajien kanssa.

Illalla laitan naamikseen kuvia. Kommenttien ja tykkäysten määrä on yhtä ylitsevuotava kuin muutama päivä takaperin Koiran kuollessa. Koko yhteisö elää meidän kanssa näitä hetkiä. Hyvä ystävä kommentoi et jannuhan poseeraa kuin Playboyn keskiaukeaman tyttö. Vastaan että joo, sehän sen homma on ollut ekat kaksi vuotta – olla komea ja tuottaa jälkeläisiä. Roisto rauhoittuu ja käy nukkumaan koppiinsa.




Meillä on paljon töitä edessä. Käärin hihat ja olen innoissani. Ehkä ensikerralla kun me ajetaan lomatalolle voin rannassa laskea Roiston irti ja antaa sen iloita vapaudesta. Niin me tehtiin Koiran kanssa, Koira ei koskaan kulkenut remmissä kun me oltiin yhdessä. Jonakin päivänä mulla ja Roistolla on sama luottamus. Hetkeen sekoittuu yhtäaikaa iloa ja onnea ja menetyksen tuskaa. Lauma laskee että Roiston pitäis elää ihan ainakin vähintään kymmenen vuotta. 

playboy

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi