Siirry pääsisältöön

perjantai, marraskuun 15. - aamuvarhaisella


Mikään ei voita tuoretta pullaa!


Ja sitten on taas perjantai. Aina on maanantai tai perjantai. Ulkona ropiseva sade tuntuu hellältä ja rauhoittavalta varhaisen aamun hetkenä. Kynttilän liekki lepattaa rauhallisesti ja aamukahvi maistuu tänäänkin taivaallisen hyvältä – mustaa kahvia, loraus kuumaa vettä päälle. Jokainen aamu alkaa samalla tapaa, sähköpostit, uudet myyntiin tulleet kohteet, uutiset ja toisen kahvikupillisen kanssa hetki blogistaniassa. Unentuoksuinen poika on nähnyt unta kouluampumisesta ja tulee mun lähelle pötköttelemään peiton alle, heräsin jo ennen viittä, ehdin kirjoittamaan ennen kuin on aika kaataa kahvi Tättiksen kuppiin ja herättää se hellästi uuteen päivään.

Joku muu ehkä torkkuis sohvalla vaan ei tämä tyyppi. 


Katson päivän ohjelmaa, onneksi eilen ehdin tehdä niitä aikaa ja ajattelua vaativia asioita. Freddekin oli kotona ja suunniteltiin yhdessä mun yrityksen tulevaa vuotta. Mitkä on seuraavat askeleet, miten niitä lähdetään toteuttamaan? Mitä budjetoidaan investointeihin? Entä tämän joulun asiakaslahjat? Sellaistakin joudun ajattelemaan ja miettimään että mihin mä kaikki nämä kilometrit laitan... mun ajokilometrit on syy siihen että meillä on kolme autoa kahden kuljettajan taloudessa. 

Tää nouseva ja laskeva työpöytä on ihan parras silloin kun tekee pidempää projektia pöydän ääressä. 


Tättiksellä on tänään taas aika lastensairaalassa. Ihan mielettömän ihanaa että ollaan päästy tähän kipupoliklinikan ohjelmaan jossa me tavataan lastenlääkäriä, fysioterapeuttia, ravitsemusterapeuttia, psykologia, urheilulääkäriä, sosiaalityöntekijää ja muita moniammatillisen tiimin jäseniä kuukausittain. Tästä ohjelmasta on ollut ihan valtavan paljon iloa ja hyötyä, ja kun se päivä tulee kun meidät sieltä tuupataan hellästi pois pesästä jännitän ihan varmasti. Kolikon kääntöpuoli on se että tiimin vastaanotto on kaukana, liki tunnin ajomatkan päässä kauniilla säällä ja ilman ruuhkaa. Mietin siis tänäkin aamuna että päästäänkö me takakautta, pikkuteitä laakson laitaa, vai onko laaksossa edelleen tulva ja tiet suljettuina. Snoqualmie River tulvii usein talvisin ja vaikka putokset on komeat on hässäkkä melkoinen laakson maanviljeliöille ja asukkaille.

Mun ottama kuva Snoqualmien putouksista muutaman vuoden takaa. 


Iltapäivällä pojat menee ystävänsä luokse. Onni on ihana tiivis naapurusto ja kouluyhteisö, se että melkein joka viikko tekstaillaan että teille vai meille ja neljän jannun kopla leikkii aina perjantai-iltaisin jossakin. Muina iltoina ne hengaa koulunpihalla koulupäivän jälkeen, varmaan viitisentoista lasta käy heittämässä repun narikkaan ja palaa koulun pihalle pelaamaan pallopelejä ja leikkimään. Poikien kummitäti oli vähän kateellinen kun kerroin että miellä noi on ulkona useita tunteja joka iltapäivä, itsenäisesti ja ihan omasta halustaan.





Lenkkihepulit.


Freddellä oli iltapäivällä joku systeemi. Happy Hourit tuppaa meidän perheessä olemaan enemmän työtilaisuuksia kuin huvittelua, vielä en tiedä miltä viikonloppu näyttää töiden puolesta mulle itselleni mutta sen tiedän että huomenna on yhdellä karate ja sunnuntaina toinen menee synttäreille, se luokoon raamit tälle viikonlopulle.

Onneksi on perjantai ja pizza päivä! Hyvää viikonloppua kaikille!

Mä oon ihan hurahtanut näitten tonttujen virkkaamiseen...



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän