maanantai, marraskuun 11. - mennäänkö yhdelle?

Siinä missä puhutaan kahvi- ja kahvilakulttuurista tai viinikulttuurista voidaan puhua myös olutkulttuurista. Olen itse kasvanut 70-luvun Suomessa ja ensimmäinen ajatus mikä mulla on olutkuppilasta on aika erilainen kuin se tämänpäivän todellisuus missä täällä meillä elellään. En tiedä miltä olutkulttuuri näyttää Suomessa, onko sellaista? Onko se kotiinkannettu mäyräkoira tai edelleen se maailmalopun ravintola missä tulevaisuudestaan luopuneet ihmiset kuluttivat päivänsä halpaa keskiolutta siemaillen? Minkälainen on suomalainen olutkulttuuri?

En ennen juonut olutta koskaan. Se oli pahaa, ja jos saunakaljat laitetaan sivuun niin ei nyt muutenkaan ”sopivaa”. Maltaistahan joi anopin lisäksi lähinnä ne jotka tyydytti sitä loputonta janoaan. En juonut olutta ennen kuin muutin tänne ja näkemys amerikkalaisesta oluesta oli aika kaukana siitä miltä olut täällä meillä näyttää. Mielikuva amerikkalaisesta kaljasta oli lähinnä Budweiseria ja BudLightia, onhan niilläkin kai paikkansa – ehkä – kuumana kesäpäivänä janoon? Itse valitsen silloin mieluummin kivennäisveden.

Sitten, sitten laskeuduin tänne Yhdysvaltain länsirannikolle. Osavaltioon jossa tuotetaan valtaosa Yhdysvaltain humalasta, osavaltioon jossa on toiseksi eniten pienpanimoita koko maassa. Osavaltioon missä sunnuntaiaamuna panimon taproomissa ei istu alkoholisoituneita maailmanhylkäämiä ihmisiä vaan pyöräilijöitä, lapsiperheitä ja koiranulkoiluttajia. Liityn joukkoon 18km pyörälenkin jälkeen ja nautin tuopillisen suodattamatonta IPAa, sunnuntaiaamuna. Me jutellaan Fredden kanssa ja mä rapsuttelen naapuripöytien karvakuonoja. Yksi haukahtaa toiselle ja hetken tilan täyttää koirien keskustelu. Naapurissa pelataan lautapeliä lasten kanssa. Kahden pöydän päässä iso-isovanhemmat kujertelee vauvalle. Toisella puolen ollaan tultu viereisestä koirapuistosta. Vähän kauempana on pyöräilijöitä. Lasten ja koirien lisäksi yllättävää saattaa olla se että panimoissa pääsee kuka tahansa kävelemään myös tuotantotiloihin, niinpä minäkin kävin nappaisemassa muutaman kuvan. 

Washingtonin osavaltio tuottaa kolme neljännestä koko maan humalasta. Osavaltion 417:sta pienpanimosta 80% on naapurustoissa olevia mikropanimoita, sellaisia pienissä liiketiloissa tai jopa autotalleissa olevia. Me ollaan lasten kanssa käyty niistä 49:ssa. Tässä lähialueella me ollaan testattu reilua kolmeakymmentä panimoa ja meillä on kourallinen niitä joissa me käydään niin usein että panimon oluenkaatajat tunnistavat meidän perheen, kysyvät kuulumisia ja tietävät mistä me tykätään; ”kokis, sprite ja yks fanta... meillä olis muuten tää uus IPA, Chinookin läpi kaadettu, tykkäisit varmasti. Kaadetaanko?” Noin keskimäärin olutta ei juoda humaltumiseen vaan se on seurustelujuoma, janojuoma ja tapa levähtää hetkeksi. Siinä missä joku tekee töitä kahvilassa voi toinen viettää työpäivän panimossa läppärinsä kanssa.

Ennen kalja oli lageria tai sit jotain tummaa. Lager oli kitkerää ja maistuu siltä mun suuhun edelleen, tummemmat oli maltaisia ja maistui vedellä laimennetulta mämmiltä. Täällä olen oppinut että humalalla on väliä. Humala kun määrittää sen miltä se lasissa makaava maistuu, onko se kukkaista, hedelmäistä, kitkerää vai maanläheistä. Amerikkalaisen oluen – ei sen budin ja coorsin – kulmakivi on Cascade. Se on maukas, kukkainen ja sitrushedelmäinen, siitä on amerikkalainen olut tehty. Omat suosikit on tehty C:llä alkavista humaloista, Chinookista löytyy niin männynneulasia kuin greippiäkin, Centennial on helpompi, sellainen kesäisen kukkainen. Joku vääräleuka on sanonut ettei olut ole olutta jos siitä näkee lävitse. Kyllä sen mun puolesta saa suodattaakin, kunhan sen maku on sellainen hyvä humala etunenässä, IBU jossakin 60:n paremmalla puolen mutta mielellään alle satasen kuitenkin, ja alkoholia 6-7%.

Jos haluat lukea aiheesta enemmän, tässä on muutama hyvä linkki:

• Washington Beer
• USA Hops
• IBUs