lauantai, marraskuun 2.

Ulkona on syksyinen pakkasaamu, kello lähentelee puolta yhdeksää ja katson kuin aurinko tekee tietään puiden latvojen yläpuolelle. Huomenna vaihdetaan talviaikaan. Muutaman tunnin päästä aurinko on sulattanut kuuran ja päälle puettu toppatakki on lähinnä asuste eikä enää välttämättömyys. Kahvi on jäähtynyt kuppiin, pojat pelaa yläkerrassa ja Tättis nukkuu vielä. Fredde puhuu puhelimessa äitinsä kanssa. Minä valmistaudun työpäivään, lähettäen sähköposteja ja tekstiviestejä toisille välittäjille ja kohteitten asukkaille, varmistaen ja vahvistaen aikataulua. Viikonloppuaamujen kiireettömyydessä on jotakin äärimmäisen rentouttavaa, se ettei ihan heti tarvitse kenenkään sännätä yhtään mihinkään. Töihin ajaessa tipautan yhden kolmesta karateen, Fredde saa sen sieltä sitten noutaa.

Marraskuu on täällä Kanadan kainalossa lakannut olemasta niin marraskuinen. Onhan se aika pimeä, vähän harmaa ja toisinaan sateinenkin, mutta lähestyvä kiitospäivä ja siitä alkava joulunaika muuttaa harmauden lempeäksi odotukseksi, kuin astinlaudaksi valolle ja väreille, tulevalle juhlalle. Marraskuun murretut värit ovat kauniita, miljoonia ruskean ja harmaan sävyjä maustettuna havupuiden syvällä vihreällä. 

Torstaina juhlittiin Halloweenia, ihanan karmaisevaa kauhun juhlaa. Ensimmäistä kertaa lähetin meidän lauman kierrokselle ilman aikuista ja jäin itse avaamaan karkkikulhon kanssa ovea naapuruston noidille, prinsessoille, dinosauruksille ja muille. Kurpitsalyhdyt tervehtivät kuistilla illan kulkijoita.

Katsotaan mitä tästä tulee. Tartuin haasteeseen kirjoittaa jokaisena marraskuun päivänä, ainakin muutaman sanasen.