Siirry pääsisältöön

keskiviikko, marraskuun 20. - odotushuone


Olen kirjoittanut tästä ennenkin mutta jos en edes itse löydä tekstiäni, ei sitä varmasti löydä kovin moni muukaan ja toisaalta siitä edellisestä tekstistä on aikaa varmasti ainakin viisi tai kuusi VUOTTA. Ehkä vähän surkuhupaisaa ettei mikään ole muuttunut, tai siis paljonkin on muuttunut mutta siellä me edelleen istutaan, me odotushuoneitten vanhemmat.

Samat tyypit, viikosta toiseen. Ensin vähän ujona ja arastellen, tyhjää paikkaa ja hiljaisuutta hakien. Kohteliaisuusnyökkäys vaihtuu viikkojen ja kuukausien myötä oikeaksi tervehdykseksi ja muutamaksi vaihdetuksi sanaksi. Jos joku puuttuu mietin onko ne lomalla? On se äiti jolla on neonkeltaiset birkenstockit, sillä oli viimeviikolla kotona kaasuvuoto. Sit siellä istuu se pariskunta jotka ei koskaan puhu keskenään paitsi sen vaimon äidin sekoiluista satunnaisesti. Olen päätellyt että mummelilla on pakko olla dementia. Aasialainen nainen istuu aina samalla paikalla, ei se mitään niin minäkin, ja lukee kirjaa. Yksi tyypeistä on selkeesti opettaja kun se korjaa odotellessaan useimmiten kokeita, ja sit on se isä joka leikkii vähän liian äänekkäästi sen ehkä viisivuotiaan kanssa. Siellä me ollaan. Mulla on mukana käsityö - aina.



Nainen neonsandaaleissa naurahtaa että mun neulomisessa on jotain rauhoittavaa, että osaispa sekin. Lupaan opettaa. Me puhutaan koulujen loma-aikatauluista ja säästä. Joskus mietitään liikennettä tai parkkipaikan kaaosta. Lapsista ei puhu kukaan, on kirjoittamaton sääntö ettei lasten erityistarpeita tai syitä käydä terapiassa ruodita. Yhden terapian kesto on 50 minuuttia ja vähän terapeutista ja lapsesta riippuen vanhemmat osallistuu terapiaan osan ajasta tai vähintään juttelee kuulumiset terapeutin kanssa joko alkuun tai loppuun. Todellisuudessa aikaa jää siis reilut puoli tuntia, siinä ei kovin pitkälle ehdi sieltä toimistoalueen keskeltä, niinpä useimmat meistä istuu odottamassa. Se on meidän osamme. 

En tiedä yhdenkään vahemman nimeä, eivät hekään minun. Joskus törmätään kauppakeskuksessa tai elokuvateatterissa, tervehditään ja jatketaan matkaa.  

Olen istunut odotushuoneessa kauan. Onneksi en tiennyt silloin alussa että tulisin viettämään aikaa tällä tavoin satoja tai ehkä tuhansia tunteja, pöydällä kasa lehtiä selattavana, seinällä joku rauhoittava taulu, ehkä kaksi. Nurkassa leluja odottajille seinällä wi-fi salasana ja vessan oven koodi. Pitäis varmaan kuvata kaikki ne odotushuoneet jossa kuukauden aikana tulee istuskeltua, siitä sais sellaisen omanlaisensa läpileikkauksen ja tutkielman tästä osavaltiosta. Tälle viikolle erilaisia odotushuoneita kertyy yhteensä kuusi, ei vaan seitsemän.



Kommentit

  1. Vois olla oikeesti jännä nähdä millasissa odotushuoneissa siellä päin maailmaa istutaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä aloitin jo tänään kuvaamaan ja kuvasin kaksi odotushuonetta joissa tänään istuin :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän