Siirry pääsisältöön

luku-uupumus ja tylsyys

Viime sunnuntaina M oli lastenvahtina meidän aikuisten nukkuessa. M tarjoili koko ryhmälle aamiaista, avas telkkarin ja valvoi toimintaa. Tänään me noustiin M:n kanssa joskus kahdeksan jälkeen, hiljaisuuteen... Ohimennessään – ennen kuin mä ehdin väliin – M leväytti jannujen huoneen oven auki ja karjaisi jätkille huomenet, sillä seurauksella että muutamaa minuuttia myöhemmin O liittyi alakerran seurueeseen. Yhdeksän aikaan aloin huolestua, tiedättekö sen hetken kun alkaa miettimään et mitä jos se onkin vaikka kuollut... K kun on tunnetusti ensimmäinen joka meidän perheessä herää ja pitää huolen siitä, että muutkin tietää et on aamu ja uusi ihana päivä.

Avaan kaksikolle telkkarin ja kuulostelen pienten jalkojen töminää yläkerrasta, sitä ei kuulu. Sit mietin et jos se on tosi kipee, onkohan sillä kova kuume tai jotakin... pakkohan sillä on olla jotakin vialla kun se nukkuu, ei K nuku tällä tavalla. Lopulta se ilmestyy keittiöön, kello on jo lähempänä puolta kymmentä. Selkeesti se on erittäin elävä, kuumeeton ja vaikuttaa itsekin hämmentyneeltä... nälkäkin sillä on kun se heittäytyy ulisten lattialle vaatimaan ruokaa. Aamiaisella se syö ensin omat makkaransa, sitten mun, sen jälkeen kananmunan, appelsiinia ja pari pannaria hillolla. Ilmeisesti se poisti viimeisen kolmen vuoden univelkaa...

K ja M menossa naimisiin, O on kai sit bestman?


Aamiaisen jälkeen mä vetäydyn yläkertaan sorvin ääreen. Mä luenh, ja sit mä laitan korvatulpat korviin ja sit mä luen. Mä huomaan ajattelevani ihan muita asioita, ystävän kuollutta äitiä, sitä surunvalittelukorttia ja niitä kukkia mitkä pitää viedä... luen ja ajatus kulkee omenapiirakan kautta ens viikon ohjelmaan. Palautan ajatukset kirjaan ja löydän itseni miettimästä mitä sähköposteja pitää lähettää... Lopulta olen lukenut alueen loppuun ja siirryn niihin monivalintakysymyksiin siellä kappaleen lopussa ja tajuan ettei mulla oikeestaan ole aavistustakaan siitä mitä oon just lukenut... en tiedä miä jalka astuu ensin kepin kanssa käöveltäessä tai että onko tärkeempää varmistaa että kävelyavusteen ruuvit on kunnolla kiinni vai et onko sen korkeus oikea... Yksi kysymys kerrallaan selaan kirjaa taaksepäin ja etsin oikean vastauksen. Ei tästä nyt tänään tuu yhtään mitään, päätän surra asiaa ja tulevaa tenttiä myöhemmin, ehkä huomenna.


myöntäkää nyt joku muukin et 50 sivua tätä erimuodoissaan on vähän pitkäveteistä... etenkin kun tätä on nyt viikko jo treenattu laboratoriossa... sängystä pyörätuoliin ja pyörätuolista sänkyyn ja kävelyä rollaattorilla ja kävelykepillä ja...

ei tarttunut oppi ja tieto päähän... tai siis tarttui, mutta tavallista heikommin

oli mulla lukuseuraakin

M:lla on ”Conference Week” eli opettajalla on oppilaan ja sen vanhempien kanssa kehityskeskustelut ja sit on vielä joku opettajien koulutuspäivä ja lopputulemana sillä on ens viikolla koulua tiistaine ja keskiviikkona ja sen tiistainkin olin ajatellut repäistä sen ja K:n mukaan O:n luokkaretkelle biodynaamisenviljelyn tilalle. M:lla on oma näkemyksensä ensi viikon ohjelmasta ja siihen kuuluu runsaasti shoppailua ja leikkipaikkoja ja kahvittelua... mun näkemyksen mukaan me vähän kokoustetaan ja retkeillään, ja aika paljon luetaan ja opiskellaan. Aika näyttää kumpi oli oikeessa...


kokouskutsu

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän