Siirry pääsisältöön

munkki ja sen kaveri

Pitempään mun blogia tai blogeja jo ehkä muistaakin, mutta Autismiklinikan jono on periaatteessa pitkä ja kankea... jo sinne soittaminen on vaikeeta, jätät viestin puhelinvastaajaan ja joku soittaa toivottavasti takaisin viikon kuluessa. Keskimääräinen jonotusaika on 9-12kk ensimmäiseen tapaamiseen. M:n kanssa me odotettiin ekaa aikaa kolmisen viikkoa, siis kolme viikkoa siitä päivästä kun nähtiin lääkäri ja soitin sinne puhelinvastaajaan, meillä oli aika klinikalle - kolmen viikon päähän. En edelleenkään ymmärrä miten se on mahdollista, muuten kuin siten että se meidän silloinen ”second opinion” – ja entinen lastenlääkäri – sattui olemaan University of Washingtonin professori ja opettaja siinä samaisessa Lastensairaalassa, jonka osa Autismiklinikka on. Edelleen olen puolihiljaa tapahtuneesta silloin kuin puhutaan paikan muitten asiakkaitten kanssa, nolona siitä että me selkeesti päästiin pitkän jonon ohitse.

O pääsi sisään ikäänkuin M:n jatkeena. Se tutkittiin suoraan psykiatritiimin toimesta, ilman esitapaamisia tai odottelua, ja todettiin lähinnä vähän hitaanlaiseksi ja aika paksuksi – psykiatrin sanat, ei mun.

K:ta ei silloin sen kummemin tutkittu, olihan se periaatteessa kehityksellisesti ajan tasalla, vilkas, yli- ja yltiösosiaalinen... Periaatteessa K olis siis pitänyt ilmoittaa siihen samaan 9-12kk:n jonoon kuin kaikki muutkin. Tänään kuitenkin tapaamisen lopuksi puhuin asiasta M:n erikoissairaanhoitajalle Autismiklinikalle, sanoin että koulupiirin mielestä se pitäis testata, sanoin että me ollaan aina pidetty sitä vaan ylivilkkaana ja sanoin olevani vähän kädetön tän asian kanssa... En kertonut että se puree, tai että sillä on liuta apuvälineitä käytössä. Iltapäivällä sain puhelun Autismiklinikalta ja nyt K:lla on aika sinne viikon päästä tiistaina. Mietin vaan et miten meillä taas kävi tällainen munkki, että se M:n erikoissairaanhoitaja oli vaan sitä mieltä että vuoden jono olis meille turha stressi, ja parempi selvittää asia mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.


Sit mietin sitä et miten se meidän uusi perhelääkääri mun kipulääke – Panacod – reseptiä uusiessaan tuli kysyneeksi et haluaisinko mä kenties pärjätä ilman... Joo, kiitos mielelläni! Takana viitisentoista vuotta narkoottisilla kipulääkkeillä, kolme neurokirurgia, kourallinen ortopedejä, nelisen fysiatria, lukematon määrä fysioterapeuttien jumppaohjeita ja kiropraktikkoja ja sen seitsemän sortin noitatohtoreita... Ymmärrettävästi olin vähän skeptinen, vaikka toki halukas kokeilemaan. Kävin siellä selän ja hartioitten huollossa – siis perhelääkärillä – pari viikkoa takaperin ja sen jälkeen kävin lapun kanssa hakemassa ne homeopaattiset lääkkeet... kertaakaan en ole tarvinnut narkoottista kipulääkettä sen jälkeen, satunnaisesti Panadolia, sitäkin lähinnä päänsärkyyn. 

posti toi mulle uudet hyväntekeväisyyshelmet

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi