Siirry pääsisältöön

ole kiltti!

Pari viikkoa takaperin L kertoi että Anoppi oli ollut taas kahvilla Mutsin kanssa. Se kertoi et Anoppi oli näyttänyt kuvia laumasta ja Mutsi oli itkenyt. Anoppi oli sanonut Mutsille että tilanne on nyt sen käsissä ja et jos se haluaa tehdä asialle jotakin, pitää sen otta se ensimmnäinen askel... Mä oon syvältä sydämestäni pahoillani, että mun äidillä on paha olla. Mä toivoisin, että se osais olla onnellinen ja että sillä olis hyvä olla. Mä mietin olenko mä tosiaan yksin syyllinen kaikkeen tähän onnettomuuteen ja suruun... pitäiskö mun tuntea syyllisyyttä? Pitäiskö mulla olla halu ja tahto ratkaista tilanne?Pitäiskö mun tuntea tarvetta tehdä jotakin?

Ajatus siitä että Mutsi päättäis ottaa sen Anopin kehoittaman askeleen, saa mut fyysisesti pahoinvoivaksi ja ajatus siitä että mun puhelin soi ja näytöllä näkyy Mutsin numero, saa mut tuntemaan orastavaa pakokauhua. En edes halua ajatella sen mahdollisuutta ja silti se ajatus on nyt kylvetty.

Olenko kyvytön, tai haluton antamaan anteeksi? En. Olen antanut anteeksi jossakin vaiheessa, pitkän prosessin tuloksena... kuin huomaamatta. Asiat eivät ole menneet parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ei kukaan tahallaan ole mitään sanonut tai tehnyt. Kukin uskonut valitsevansa parhaiten ja olevansa oikeassa, ja siinä tilanteessa mä olen aina ollut se joka on väärässä, olkoon niin. Mun elämä on täyttä ja hyvää ja onnellista, enkä minä olis minä jos en olis kulkenut sitä tietä jonka olen kulkenut. Mä en olis omille lapsilleni se vanhempi joka olen nyt, jos elämä olis ollut toisenlaista. Kun muut puhuu äideistään ja isistään ja vanhemmistaan, mä olen hiljaa. En kehtaa sanoa että mä olen se lapsi jonka oma äiti ei halua tietää mitä sen lapselle kuuluu, mitä se tekee ja minkälaista sen elämä on. Mitä se kertoo minusta? Miten kauhealta se saa mut näyttämään? Se että asiat on monimutkaisia, tuntuu heikolta puolustukselta... olen siis hiljaa. Häpeänkö? Kyllä. Häpeänkö? En. Riippuu kysymyksestä ja kysyjästä. Olisinko halunnut muuta? Olisinko halunnut ihmisen jolle puhua kaikesta, olisinko halunnut sen joka pitää mun puolia, kuuntelee, tukee, kasvattaa ja ymmärtää? Olisin. En saanut. Luulenko itse olevani täydellinen? En. Yritän toimia oikein ja tasapuolisesti. Aina en osaa.


Mä en halua sitä takaisin mun elämään. En halua avata ovea, en kutsua sisään meidän elämään. En halua olla taas siinä tilanteessa missä etsitään sanoja selittää lapsille miksi niitten mummi lähti. Miksi mummi ei enää halua nähdä niitä, puhua puhelimessa, lähettää kortteja. En halua joutua loukkaamaan, en halua joutua sanomaan ettei hän ole tervetullut, en halua sulkea ovea ja pyytää lähtemään. Se vaatii paljon, niin paljon että sen tietää vain toinen joka on niin tehnyt. Ajatuskin siitä oksettaa ja silti tiedän etten voi muutakaan, jostakin se voima täytyy tarvittaessa löytää, voima ja kyky suojella niitä jotka ei itse osaa vielä itseään puolustaa, kyky ja voima suojella omia lapsia. Älä soita. Pyydän. Älä soita. Älä kirjoita. Jos rakastat - edes vähän. Jos välität, jos välität oikeesti muista kuin itsestäsi – pyydän - anna meidän olla... meidän on hyvä näin.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän