ole kiltti!

Pari viikkoa takaperin L kertoi että Anoppi oli ollut taas kahvilla Mutsin kanssa. Se kertoi et Anoppi oli näyttänyt kuvia laumasta ja Mutsi oli itkenyt. Anoppi oli sanonut Mutsille että tilanne on nyt sen käsissä ja et jos se haluaa tehdä asialle jotakin, pitää sen otta se ensimmnäinen askel... Mä oon syvältä sydämestäni pahoillani, että mun äidillä on paha olla. Mä toivoisin, että se osais olla onnellinen ja että sillä olis hyvä olla. Mä mietin olenko mä tosiaan yksin syyllinen kaikkeen tähän onnettomuuteen ja suruun... pitäiskö mun tuntea syyllisyyttä? Pitäiskö mulla olla halu ja tahto ratkaista tilanne?Pitäiskö mun tuntea tarvetta tehdä jotakin?

Ajatus siitä että Mutsi päättäis ottaa sen Anopin kehoittaman askeleen, saa mut fyysisesti pahoinvoivaksi ja ajatus siitä että mun puhelin soi ja näytöllä näkyy Mutsin numero, saa mut tuntemaan orastavaa pakokauhua. En edes halua ajatella sen mahdollisuutta ja silti se ajatus on nyt kylvetty.

Olenko kyvytön, tai haluton antamaan anteeksi? En. Olen antanut anteeksi jossakin vaiheessa, pitkän prosessin tuloksena... kuin huomaamatta. Asiat eivät ole menneet parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ei kukaan tahallaan ole mitään sanonut tai tehnyt. Kukin uskonut valitsevansa parhaiten ja olevansa oikeassa, ja siinä tilanteessa mä olen aina ollut se joka on väärässä, olkoon niin. Mun elämä on täyttä ja hyvää ja onnellista, enkä minä olis minä jos en olis kulkenut sitä tietä jonka olen kulkenut. Mä en olis omille lapsilleni se vanhempi joka olen nyt, jos elämä olis ollut toisenlaista. Kun muut puhuu äideistään ja isistään ja vanhemmistaan, mä olen hiljaa. En kehtaa sanoa että mä olen se lapsi jonka oma äiti ei halua tietää mitä sen lapselle kuuluu, mitä se tekee ja minkälaista sen elämä on. Mitä se kertoo minusta? Miten kauhealta se saa mut näyttämään? Se että asiat on monimutkaisia, tuntuu heikolta puolustukselta... olen siis hiljaa. Häpeänkö? Kyllä. Häpeänkö? En. Riippuu kysymyksestä ja kysyjästä. Olisinko halunnut muuta? Olisinko halunnut ihmisen jolle puhua kaikesta, olisinko halunnut sen joka pitää mun puolia, kuuntelee, tukee, kasvattaa ja ymmärtää? Olisin. En saanut. Luulenko itse olevani täydellinen? En. Yritän toimia oikein ja tasapuolisesti. Aina en osaa.

Mä en halua sitä takaisin mun elämään. En halua avata ovea, en kutsua sisään meidän elämään. En halua olla taas siinä tilanteessa missä etsitään sanoja selittää lapsille miksi niitten mummi lähti. Miksi mummi ei enää halua nähdä niitä, puhua puhelimessa, lähettää kortteja. En halua joutua loukkaamaan, en halua joutua sanomaan ettei hän ole tervetullut, en halua sulkea ovea ja pyytää lähtemään. Se vaatii paljon, niin paljon että sen tietää vain toinen joka on niin tehnyt. Ajatuskin siitä oksettaa ja silti tiedän etten voi muutakaan, jostakin se voima täytyy tarvittaessa löytää, voima ja kyky suojella niitä jotka ei itse osaa vielä itseään puolustaa, kyky ja voima suojella omia lapsia. Älä soita. Pyydän. Älä soita. Älä kirjoita. Jos rakastat - edes vähän. Jos välität, jos välität oikeesti muista kuin itsestäsi – pyydän - anna meidän olla... meidän on hyvä näin.