Istun kahden
pojan kanssa lääkärin vastaanottohuoneessa. Esitän että teen jotain tärkeetä
toisen pojan kanssa lääkärin puhuessa. Todellisuudessa puren huulta ja hoen
hiljaa itselleni: ”Et itke! Et saa itkeä, et nyt... itket sit autossa, mutta et
tässä... hymyile, naura, sano jotakin hauskaa...”
Se alkoi kai
jossakin vaiheessa kevättä. Hiljalleen, niin ettei siihen oikeastaan edes
kiinnittänyt huomiota. Niin että ajattelin että se nyt on vaan näitä vaiheita,
siis niitä missä elimistö uusiutuu ja sit se taas tasaantuu. Googlasin ja
rauhoituin hetkeksi. Turhia huolia. Naisten kotkotuksia. Tein mitä netissä
neuvottiin enkä vähään aikaan ajatellut asiaa sen enempää. Harmitonta ja
ohimenevää.
Jossakin
vaiheessa havahduin siihen että kampa on suihkun jälkeen aina täynnä hiuksia...
lähteehän noita... kaikilta. Tein tukistuskokeen uudestaan, ostin kaupasta biotiinia
ja yritin olla huolehtimatta. Sitten tyynyliinasta alkoi löytymään hiuksia ja
se kampa suihkun jälkeen oli edelleen täynnä hiuksia, ja aamulla kammatessa
hiuksia oli kaikkialla. Googlasin lisää ja mietin mihin olis paras mennä, siis
niin ettei mua naurettais ovesta ulos, taputettais olkapäälle ja todettais että
kyllähän hiuksia aina lähtee...
Tänään meidän
perhelääkäri varmisti mun epäilykset, hiukset harvenee kovaa vauhtia... liian
kovaa. Tukistuskokeessa käteen ei jää sitä sallittua 0-3 hiusta vaan enneminkin
jotakin 5-15 väliltä, hiuspohja on terve, mutta harventuminen jo silmin
havaittavaa. Kilpirauhanen vaikuttaa normaalilta, verikokeiden tulokset tulee
maanantaina. Hyvät uutiset oli se ettei tää kai oo pysyvää. Huonoimmat että
todennäköisyys sille että kaikki lähtee on suuri. Arvottu diagnoosi on stressi.
Liikaa kaikkea liian lyhyessä ajassa.
Mistäköhän ostais
peruukin? Kauanko kestää kunnes kaikki on mennyt? Mielessä pyörii kuva siitä
yhdestä naispotilaasta, jolla oli enää muutama suortuva jäljellä ja hetken en
ollut varma onko se mies vai nainen... mun tulevaisuus. Lapset traumatisoituu,
niitten äiti on kalju. Naiset ei ole kaljuja. Naisilla on hiukset, paitsi jos
niillä on syöpä. Mulla ei oo syöpää.
Muistan lukeneeni
jostakin lehdestä jutun naisista joilta oli lähtenyt hiukset. Se tuntui
etäiseltä ja eksoottiselta. Ajattelin että huikeeta miten positiivisesti ne
suhtautuu omiin tilanteisiinsa. Kertaakaan en ajatellut että mä voisin olla yksi
niistä naisista.
Voimia ikävään oireiluun!
VastaaPoistaMinun ystäväni, jolle tuli Alopecia 32-vuotiaana, hyötyi Suolahuonehoidosta. Toivottavasti teillä on Salt Room lähellä ja pääset käymään siellä 2 kertaa viikossa, kuukauden ajan.
Meillä on Salt Room lähellä, pitääpä miettiä sitäkin :)
PoistaVoi kamalaa :( Paljon voimia sinulle! Terv.Teresa
VastaaPoistaKiitos Teresa :)
PoistaNo huh!
VastaaPoistaJos se vaikka olis kuitenkin kilpirauhanen... Stressi kuulostaa jotenkin liian, no suoraan sanottuna stressaavalta syyltä
Ei ollut kilppari, oli stressi. Pitäis vaan opetella relaamaan...
PoistaToivottavasti selviää syy! Mun yks sukulainen piti peruukkia lähes koko elämänsä ja selvisi hyvin. Ei se mahdotonta oo, mutta ei varmastikaan helppo paikka, etenkään naiselle. Jaksamista :/
VastaaPoistaStressi, stressi... siinä se syy.
PoistaKannattaa harkita pidennyksiä:) nehän saa ammattilainen kaljuunkin
VastaaPoistaKiitos ideasta :)
PoistaNo huh tosiaan. Osaan eläytyä. Mä sain joitakin vuosia sitten pälvikaljun, mulla oli nyrkin kokoinen kalju läntti hiusten alla. Stressistä johtui. Luovuin stressaavasta elämästä=irtisanouduin ja parissa kuussa tukka oli kasvanut takaisin.
VastaaPoistaMut aina niistä stressin aiheuttajista ei taida päästä hetkessä eroon.
Mä kyllä suunnittlin ylvästä kaljuutta ja peruukkikin mietin. Ajattelin et voihan elämässä pahempaakin tapahtua. Tottahan se on, mutta silti, kyllä naista syö jos hiukset lähtee.
Toivottavasti saat hiuksesi takaisin. Vaihtohtoisesti ylvään päänasennon.
Jos ei tukkaa niin sit tosiaan se ylväs päänasento :) Elämässä voi tosiaan tapahtua pahempaakin, näähän on kuitenkin vaan karvoja ihmisen päässä.
Poista