Ihana
perjantaiaamu. Ulkona paistaa aurinko ja kun olkkarissa loimottaa takkatuli ja
kyökin puolella puhaltaa lämmitys tuntuu sää oikein mukavalta näin kauempaa
katsottuna. Koira syö olohuoneenmatolla kalannahkaa jonka löyhkä levittäytyy
kaikkialle eikä sitä peitä edes tuoreen kahvin tuoksu tai pöydällä palava
kynttilä. Hetkeä myöhemmin se hyppää mun syliin haisemaan.
Aamulla pakkasin
K:n reppuun palasen Reissumiestä. Niillä oli kansainvälinen ruokapäivä ja
kaikki halukkaat sai tuoda kouluun ruokaa omasta taustastaan. Jään odottamaan
mielenkiinnolla mitä muuta siellä tarjoiltiin. Samalla muistin M:n valaistuksen
hetken muutaman päivän takaa. Lapsi joka on kasvanut suomenkielisessä
ympäristössä - siis niin että me vanhemmat puhutaan aina ja vain ja ainoastaan
keskenämme suomea - kysyy meiltä yhtenä iltana sellaisen innokkaan hämmennyksen
vallassa että puhutaanko me hei nyt suomea. Oivalluksen hetki. Me käännyttiin
yhtäaikaa L:n kanssa katsomaan meidän tytärtä jonka tajuntaan oli näköjään
yhtäkkiä, kuuden ja puolen vuoden jälkeen ahaa-elämyksenä iskostunut se
tosiasia et me L:n kanssa ei puhuta keskenämme englantia joka on lasten
kotikieli. Se oli huikaiseva hetki. Edelleen mietin miten se on onnistunut
ohittamaan tän asian näin pitkään. Mä ku olin aina ajatellut että se on asia
jota se ei kommentoi koska se on niin normaalia sille. Siis asia joka on aina
ollut, vähän niin kuin se että leipä on leipää ja maito maitoa. Ehkä just siks.
Tai ehkei se vaan aiemmin ollut kiinnittänyt asiaan mitään huomiota.
Töissä tutusti
vähintään kaksi kolmesta potilaasta kysyy mikä on mun nimen tausta ja taas
samalla tavalla ne samat ihmiset jakaa oman taustansa... norjalainen,
saksalainen, puolalainen, norjalainen, norjalainen, suomalainen.
Oho. Mielenkiintoinen juttu, erityisesti näin lingvistin näkökulmasta. Oiskohan M jotenkin mieltänyt, että puhutte vaan ns. aikuisten asioita keskenänne, eikä siksi ole noteerannut kieltäkään...?
VastaaPoistaLuulin kanssa omaa nimeäni ihan helpoksi ja aika pohjoismaiseksi, kunnes kymmenen vuotta sitten Ruotsissa mun piti aina luetella kirjaimet, ja perään kanssa kysyttiin, mistä tulen. Ei edes silloinen suomenruotsalainen aksentti paljastanut, vaikka ruotsalaisissa sarjoissa vilahtelee suomalaisia näyttelijöitä.
Uutta ihmistä on varmaan hieman helpompi ajatella, kun tietää, mistä hän on kotoisin. Se on myös neutraali kysymys. Sen jälkeen voi tehdä päätelmiä siitä, millaisista oloista toinen on ja miettiä mahdollisia tunnettuja stereotypioita, joita kumoaa tai vahvistaa - voi luoda alustavan profiilin toisesta itselleen.
Mun etunimi on aina herättänyt kysymyksiä, siis jo lapsena mulle sanottiin et eihän toi oo mikään nimi. Täällä se nimen tavaaminen sujuu helposti eikä täällä kukaan sinällään kyseenalaista nimeä, vaan ovat lähinnä kiinnostuneita sen historiasta. Siihen on sit hauskaakin kertoa vanhempien hippivaiheesta ja tarpeesta nimetä lapsensa ns. ryhmäkurista poikkeavasti.
PoistaTäällä tausta on luonteva keskustelunaihe kun kaikki on kuitenkin jostakin kotoisin, ja monet mieltävät itsensä saksalaisiksi, irlantilaisiksi, norjalaisiksi sukupolvienkin takaa. "Olen norjalainen" saattaa tarkoittaa että ko. henkilö on norjalainen isovanhempiensa, tai isovanhempiensa vanhempien kautta.
Mä olin tosi yllättynyt siitä ettei M jotenkin ollut aiemmin hahmottanut että meillä puhutaan kahta kieltä. Etenkin ottaen huomioon että se kuitenkin kuulee suomea päivittäin, ja että ekat kolme vuotta sen elämästä sen ympäristö oli käytännössä täysin suomenkielinen.
Voisikohan olla niin että M:n suhde kieleen on jotenkin intuitiivinen, että se ei ole aiemmin mitenkään tarvinnut tietoisuutta siitä, mikä kieli on kyseessä?
VastaaPoistaTulee sellainen olo, että se ehkä ymmärtää paljon enemmän kuin edes itse tajuaa ymmärtävänsä...
Ehdottomasti ymmärtää paljon enemmän kuin itse tajuaakaan. Sehän aina välillä vastaileekin meidän juttuihin, tyyliin jos me vaikka suunnitellaan viikonlopun menoja se voi olkkarista ilmoittaa et se ei halua tai haluaa mennä johonkin mistä me just puhuttiin.
PoistaKun M on monin tavoin selvästi kovin lahjakas, oletteko ajatelleet, että sille vois pikkuharrastuksena opettaa suomea lapsille tarkoitetuista oppikirjoista ja äänitteistä. Tai jos itse, ette jaksa ja ehdi, niin sehän vois itsenäisestikin huvikseen opiskella kielikurssimateriaaleista, joissa voi olla mukana lausumistakin. M vaikuttaa nimittäin tosi opiskelu- ja lukemisintoiselta.
VastaaPoistaKun M olisi pikkasen lueskellut oppimeteriaaleja, hän vois alkaa kuuntelemaan innostuneemmin teidän suomenkielisiä keskusteluja napaten sanan sieltä ja toisen täältä ja alkaisi ehkä kyselemäänkin lisää. Jonkun ajan kuluttua voisi tilanne ollakin jo se, että hän olisi oppinut ymmärtämään ja puhumaankin jo joissain määrin suomea teidän puheenne aktiivisemman kuuntelemisenkin seurauksena.
Tutustuin tälläiseen hieman vastaavassa tilanteessa olleeseen nuoreen naiseen kerran. Hänen kotonaan ei yleisenä kotikielenä ollut viro (vanhempien äidinkieli) vaan englanti. Tyttö oli kuitenkin mukana sukutapaamisissa ja "Viro-tilaisuuksissa" Amerikassa jonkun verran ja niin hän vain oppi siinä sivussa vironkin kielen ihan kivasti. Toki sanavarasto ei ollut täydellinen jne, mutta aivan
mainiosti hän pystyi kanssani kommunikoimaan viron kielellä, jota itse olen opiskellut maassa asuessani aiemmin.
Jos itse asuisin kaksikielisessä perheessä, kokisin suurena rikkautena sen, että voisin oppia sitä toistakin kieltä edes jonkun verran. Aikuisena vois harmittaa, jos toisen kielen oppimiseen ei tullut oikein mahdollisuutta. (Olen tavannut tälläisiäkin harmittelijoita, esim yhden puoliksi japanilaisesta perheestä.) Olen itsekin autismin kirjon ihminen ja ymmärrän , että ehkä autisminkirjon perheessä ihan pienenä voi olla hyvä olla yksi varsinainen kotikieli, mutta eihän myöhempi toisen kielen harrastusluonteinen opiskelu olisi pääkielen omaksumisesta enää pois, kun sen pääkielensä jo osaa hyvin.
Tuli vain mieleen, että M:lläkin on vielä se kielten oppimisen herkkyyskausi menossa. Mulla on myös autismin kirjon lapsia ja he ovat hyvin lahjakkaita kielissä ja ovat saaneet mahdollisuuden ja he ovat aloittaneet aikaisin koulussa muittenkin kielien opiskelua ja oikein kivasti menee sekä oma äidinkieli että uudet kielet. Olisin iki-iloinen, jos meilläkin olisi perheessä kaksikielisyyttä. Se kehittää kuulema laajasti lasten aivoja ja on monin tavoin iso rikkaus. Joka tapauksessa jo pelkkä vieraalle kiellle "altistuminen" kotona on aivoille kehittävää ja ehkäpä joku teidän lapsistanne vielä oppii ja haluaa opetella suomenkin ainakin jossain määrin. Sellaiset lapsille sopivat opiskelumateriaalit voisivat olla yksi kieli-inspiraation alkusysäys.Sittenhän on muumeja ja muita lasten videoita saatavilla myös suomenkielellä. Ehkä teillä on niitäkin jo lastenkirjojen lisäksi. :)
Yks kieli-intoilija
M:lla on muutama suomenkielinen opetussofta käytössä, mutta jostakin syystä motivaayio niitten käyttämiseen näyttää olevan aika satunnaista. Melkoista surutyötä meillä on tehty sen asian kanssa ettei meidän kieliperintö ainakaan sellaisenaan jatka matkaansa lasten mukana.
Poista