oodi yksinhuoltajille

L lähti keskiviikkona. Sen jälkeen meillä on sattunut ja tapahtunut… sohvassa ne kaksi reikää, nojatuolissa reikä, yöpaidoissa ne reiät saman systeemin seurauksena, M:n silmälasit rikki, M:n hammasharja kateissa, K:n hammasharja jätetty päälle ja siitä patterit tietty loppu. Kaikki hengissä, sairaalaa ei oo tarvittu vielä kertaakaan ja sohvakalustoa lukuunottamatta kaikki pikkujuttuja. Loppupeleissä sohvatkin on kuitenkin vaan sohvia ja korjaukseen on toistaiseksi käytetty liimaa, jatkossa myös korjausteippiä. Uusia ei kannata ostaa vielä huolimatta siitä et eemeli noin keskimäärin tekee jokaisen metkunsa vaan kerran.

Yöllä mun vieressä oli kolme lasta ja koira. Oli ahdasta. Kaksi kolmesta lapsesta heräs kuudelta. Illalla pakkailin roskiksia ja kierrätysastioita ja puutarhajätteitä. Eilen aamulla siivosin. Autot seisoo tallissa ja pihalla likaisina. Jatkuvasti kaipaan sitä toista aikuista. Huomaan taas kerran miten paljon se tekee, ihan noin huomaamatta. Kaipaan sitä et vois jutella, et vois jakaa harmin ja ilon ja kaiken. Sen että voitin pukuskaban juhlissa, ja että ne avaa kirkossa erityilapsille oman ohjelman, ja että ulkona vaan sataa ja sataa ja sataa.

Laitan ne aamulla kouluun ja illalla nukkumaan. Siinä välissä kuuntelen huolet ja murheet, kannustan ja toimin poliisina. Jaan rangaistuksia, kannustuksia ja ohjeita. Laitan ruokaa ja korjaan pöytää. Tyhjennän ja täytän tiskikonetta – onneks on taas tiskikone. Käyn kaupassa. Pesen pyykkiä. Tuon ja vien, ja tänään taas odotan jannujen kanssa puolitoistatuntia M:n kiipeilyn loppumista kun kotiinkaan ei kannata ajaa vaan hetkeksi.

Kaipaan ja ikävöin. Lapset kaipaa ja ikävöi. Aikataulut menee ristiin eikä keritä puhumaan. Silti meillä on olemassa se toinen aikuinen. Se joka tulee kotiin taas keskiviikkona. Se joka sit taas kuuntelee ja on olemassa, se joka käy kans kaupassa ja tuo ja vie ja siivoaa ja laittaa ne roskat. Se joka odottaa mua kun tuun töistä ja kuuntelee mun jutut. Se jonka kanssa voi huokaista yhdessä ja juoda lasin viiniä. Se joka jakaa mun elämän mun kanssa. Mun ei tarvitse tällä viikolla ajatella mistä me saadaan leipää pöytään. Lapset ei ole hoidossa yötämyöten jotta mutsi pääsee töihin. Mun ei tarvitse hakea yksinhuoltajan avustusta ruokaan ja lasten päivähoitomaksuihin. Olen "yksin" kolmen lapsen kanssa viikon. En ole yksinhuoltaja. Onneksi. Nostan hattua niille jotka on. 

syksyn eka Pumpkin Pie