Siirry pääsisältöön

sairaalan syke

Katsoin telkkarista – tai siis tietokoneen kautta telkkarista – suomalaista sairaalasarjaa ”Syke”. Sairaalasarjoja on muutenkin hulvatonta katsoa kun itse on töissä sairaalassa. Oli se sitten Syke tai Greyn Anatomia, vilisee sarjat villejä diagnooseja, mielenkiintoisia käytäntöjä ja kieltämättä esimerkiksi se ruokatorven korjausleikkaus johon – Grey – lähdettiin liki peräsuolen tasolta oli aika huvittava, mutta tuleehan se ruokatorvi sitäkin kautta lopulta vastaan. Jäin koukkuun siihen sykkeeseen huolimatta siitä että anestesiahoitaja on sattumalta myös traumapolin sairaanhoitaja ja noin muutenkin kaikki tuntuu olevan melkoisa jokapaikanhöyliä.

Mun mielikuvat suomalaiseen terveydenhoitoon perustuu anopin kokemuksiin, hamaan menneisyyteen ja telkkariin. Suokaa siis anteeksi jos oon väärässä. Näitten kolmen tietolähteen kautta totean että lähestyminen terveydenhoitoon ja potilastyöhön poikkeaa amerikkalaisesta lähestymistavasta. Lopputulos on epäilemättä sama, tapa tehdä toinen.

Amerikkalaisessa terveydenhuollossa mitataan tehokkuuden ja infektiotilastojen lisäksi asiakastyytyväisyyttä. Minkälainen oli potilaan kokemus? Oliko henkilökunta ystävällistä? Kohdattiinko potilas ihmisenä? Kuunneltiinko potilasta? Tai siis kuunneltiinhan sitä, täällä kun ei ketään leikata tai olla leikkaamatta ilman että asiakas itse on hoitotiimin kanssa samaa mieltä. Potilas on hoitotiimin päähenkilö, häntä puhutellaan etunimellä ja lääkärin tehtävä on tarjota potilaalle vaihtoehdot joista potilas sitten valitsee. Se toisen mielipiteen kysyminen on arkipäivää.

Esimerkki 1. M:aa odottaessa halusin sektion jos iitä päivästä kun ne kaksi viivaa ilmestyi tikkuun. Eka lääkäri sanoi et katsotaan. Vaihdoin lääkäriä ja sektiopäätös kirjattiin papereihin. Loppuraskaudesta lääkäri numero kaksi sit kysyi että vieläkö me ollaan menossa sektioon? Kyllä. Ei ole pakollista käyntiä pelkopolilla. En joudu miettimään saanko sektion vai en. Mun elämä. Mun vauva. Mun sektio. Riskeistä puoleen tai toiseen keskustellaan asiallisesti.

Esimerkki 2. Ennen sektiota keskustelen anestesialääkärin kanssa ja se kertoo että sektio voidaan tehdä epiduraalilla, spinaalilla tai nukutuksessa. Kysyn minkä lääkäri itse valitsis jos olis mun paikalla. Päädyn spinaaliin.

Esimerkki 3. Keskustelen hysterektomiasta lääkärin kanssa. Lääkäri antaa mulle kolme vaihtaria. Vaihtari 1: Yritetään vielä polttaa kohdun pinta ja toivotaan että tilanne rauhoittuis sillä. Vaihtari 2: Tehdään perinteinen hysterektomia joka on nopea leikkaus, mutta haava on sektiohaavan mittainen ja josta toipumisaika on hitaampi mutta toimenpiteeseen pääsee nopeammin. Vaihtari 3: Tehdään hysterektomia laparoskopisesti. Leikkaus on pitkä, mutta arvet pienemmät ja toipuminen helpompaa. Valitsen vaihtoehdon kolme.

Asiakastyytyväisyydellä tuntuu täällä olevan joskus turhankin suuri rooli, silloin kun yhdessä päässä osastoa on käynnissä elvytystilanne, toisessa päässä sekava potilas yrittää kirkuen karata lyöden, purren ja potkien kaikkea mikä eteen sattuu ja kolmannessa potilashuoneessa siivotaan liikuntakyvyttömän infektio potilaan ripulia sängystä ja potilaasta. Silloin joku haluaa lisää vettä vesikannuunsa. Silloin jokainen siellä kaaoksessa miettii sen sekunin sadasosan että tää näkyy meidän asiakastyytyväisyysluvuissa, se että se tyyppi siellä jossakin joutuu odottamaan vesilasiaan vartin tai kaksi.

Meillä myötäillään ja tuetaan. Harvemmin sanotaan mitään mikä potilasta ei miellytä, ainakaan sairaanhoitajatasolla, jos sanotaan pyydetään myöhemmin anteeksi. Yleensä mennään kulman taakse ja kiroillaan ja sit nauretaan yhdessä tiimin kanssa. Olen hymysuin ”saatanan huora” ja ”perkeleen narttu”. Väistelen teräviä kynsiä ja muistutan ettei potilaan käytös ole ”kivaa”. Eilen oli kuitenkin pakko kysyä. Se lipsahti ja tuli vaan ulos suusta...


Potilas ei halua auttaa itseään. Hän kieltäytyy liikkumasta, kääntymästä tai yrittämästä. Potilas laskee alleen vaikka voisi nousta ja istahtaa pytylle. Siivoamiseen tarvitaan potilasnostin ja kaksi hoitajaa. Makuuhaavat vuotavat verta. Potilas on sairaalloisen ylipainoinen eikä nyt, kieltäydyttyään fysioterapiasta ja liikahtamastakaan muutaman viikon ajan enää pysy jaloillaan. Yksikään jatkohoitopaikka ei vastaanota tämän kokoista potilasta joka on haluton osallistumaan omaan hoitoonsa. Ehdotan että potilas yrittäis, edes yrittäis ottaa vähän vastuuta omasta tilanteestaan ja potilas ilmoittaa lähtevänsä sit ”AMA – against medical advice”. Mun on pakko kysyä; Miten? Vastaus on – En tiedä.


M valmistautuu nielurisaleikkaukseen elokuussa 2013

Kommentit

  1. Aiheesta tulikin viime viikolla jäätävän hyvä Jacques Therouxin (tiedostan kirjoittavani todennäköisesti päin persettä) dokkari. Olin vaikuttunut.

    Multa ei kysytty haluaisinko jotain muuta kuin sektion. En koskaan tavannut anestesialääkäriä (ennen kuin se tuskastuneena kiroili ja huusi, että antakaa pidempiä neuloja, ei tänne selkään muuten spinaali saa). Hoitohenkilökunnan vittuilua ja asennetta ja sen aikaansaami haavoja käyn aika ajoin hoidattamassa terapiassa.

    Että tota. Lopputulos ei välttämättä ole sama jos hoidon kohteen fyysinen vaiva hoituu/väistyy mutta psyyke hakataan pahempaan jamaan.

    Kiitos ja anteeksi. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon itse jotenkin taipuvainen ajattelemaan että sairaalaolosuhteissa, siellä missä ihmiseltä riistetään käytännössä koko sen yksityisyys olis erityisen tärkeätä keskittyä tulemaan sitä potilaan omaa päätösvaltaa omasta itsestään ja kehostaan. Antaa tukea sille että vaikka me halutaan tietää kaikki ja ollaan läsnä ja häiritään, niin silti potilas on ihminen ja tulee kohdata ihmisenä.

      Älä pyydä anteeksi, on traumaattista tulla hoidetuksi ilman että kokee tulleensa kuulluksi. Fyysiset haavat kyllä paranee, mutta mieleen jää pahoja arpia.

      Poista
  2. Btw. Näiden perhanan puhelinperäisten typojen takia en yleensä kommentoi. Argh!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...