Siirry pääsisältöön

viikko elämästä - perjantai

perjantai-iltana kaupungilla


Perjantai julkaistaan poikkeuksellisesti lauantaina monestakin syystä. Ensinnäkin halusin mukaan edes yhden päivän joka kulkisi oikeasti aamusta iltaan sen sijaan että se katkeaa jonnekin meidän päivällisajan tietämille, siihen että puolihädissäni painan enteriä ja julkaisen pikaisesti kirjoitetun tekstin kuvien kanssa. Todellisuudessahan ilta jatkuu vielä senkin jälkeen. Toisekseen meillä oli eilen pitkästä aikaan suominaisten tiimipalaveri enkä kerinnyt kotiin kuin vasta kahdeksan jälkeen, ja sit mua olikin vastassa sylikaupalla kaipuuta, koulupapereita, palkintoja, sähköposteja ja kaikkea sekalaista. En siis kertakaikkiaan kerinnyt.





Perjantait on töissä aina jotenkin tragikoomisia. Kaikki – niin yleislääkärit kuin meidän potilaatkin – herää siihen todellisuuteen että on perjantai ja on elettävä kokonaista kaksi päivää ilman mahdollisuutta puhua kenenkään muun kuin päivystäjän kanssa. Toki meillä on se päivystäjä, jolta kysytään aina välillä ohjeita jalkasilsan hoitoon tai yleiseen ahdistuneisuuteen, huolimatta siitä että me hoidetaan hengityselinsairauksia. Perjantaina potilat muistaa myös että niitten lääkkeet on loppu, tai ettei vakuutus korvaakaan lääkitystä, ja niinpä perjantait on... perjantaisia. Sit on ne vakkarit, ne jotka kaikki tuntee nimeltä, ne jotka soittaa aina, tai vielä parempi, pelmahtaa vastaanotolle ihan vaan käväisemään.


näyttää rauhallisemmalta kuin onkaan




Koko perjantain mä kutisen, ja samalla edellisiltana otettu kyypakkaus tuntuu sumuna aivoissa. Ohimennessään joku aina käskee lopettaa raapimisen. Lopulta tervarin sairaanhoitaja liimaa mun pöytään post-itin jossa on aika lääkäriin kello 15:30. Lääkäri määrää kortisonikuurin saatesanoin, aloita vasta aamulla.

kolme lääkäriä ja yks lastenlääkäri yhteen viikkoon on vähintäänkin poikkeuksellista





Haen lääkkeet sairaalan apteekista ja kävelen autolle. Katson kelloa ja totean että haaveeksi jää ajaa ensin kotiin ja suuntaan suoraan meidän palaveriin. Matkalta alaitan tekstarin että olen etuajassa, jos nyt joku sattuu olemaan hollilla ja haluaa aloitella ajoissa viinilasillisen äärellä. Hyviä ystäviä, ystäviä pitkän ajan varrelta, kulkeneet mukana niin ilossa kuin surussa. Osan lapset jo aikuisia ja lentäneet pois kotoa. Tuntuu hyvältä vaihtaa kuulumisia kaikessa rauhassa.


rakkaita ystäviä





Kotona odottaa päivän polttavat. Mitä koulussa tapahtui, mitä pitää täyttää ja allekirjoittaa, kuka sanoi kenellekäkin ja mitä. Fredde tekee edelleen töitä ja istuu palaverissa. Marttaa hinkkaa pöksypeppuaan seinään. Häädän lauman kylpyyn, juon Fredden kanssa lasillisen palaverin päätyttyä ja painelen lukemaan iltasatua laumalle. 

mua on odotettu kotiin

martan pöksyviikot vähän rajottaa tätä liikkumista

iltasatu

iltahalit

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi