Siirry pääsisältöön

muutosten vuosikymmen



Haluanko mä edes katsoa taakse? Ei ollut helppoa, mutta jos palkinto on tässä niin kyllä oli sen arvoista. Nyt on hyvä. Nyt on oikeasti tosi hyvä. Lapset on kaikki jotenkin ihanassa vaiheessa, työ kulkee ja me ollaan Fredden kanssa aloittelemassa yhteistyötä myös työelämässä. Moni on ollut kauhuissaan, ainakin leikisti, ja osa myös ihan tosissaan todennut ettei koskaan, ikinä milloinkaan tekisi töitä puolisonsa kanssa... tässä me kuitenkin ollaan, nenät vastakkain sparraamassa asiakastapaamisia ja powerpointeja – yhdessä.

Työhuone.

Jos se tätä edeltäväkin vuosikymmen oli suurten muutosten aikaa ulkomaille muuttoineen, niin niin oli tämäkin. Tai ehkä tämä oli ennemminkin sellaista vanhemmaksi kasvamisen tai jonkinlaista asettumisen aikaa. Monessa mielessä haastava vuosikymmen, haasteellisempi kuin edeltäjänsä ja toivottavasti myös seuraajaansa. Kulunut vuosikymmen kasvatti paljon, se opetti suhteellisuuden tajua ja sitä että elämä kantaa kyllä, se kantaa silloinkin kun ei tunnu siltä.

2016

2018

2019


Kulunutta vuosikymmentä tuntui sävyttävän toive siitä että tuleva vuosi olisi helpompi ja tasaisempi, sellainen tavallinen vuosi, vähän hajuton, mauton ja väritön. Kulunutta vuosikymmentä kun ei niinkään värittäneet suuret seikkailut ja itse poimitut haasteet, vaan ennemminkin ne jotka elämä meille eteen asetti. Kyllä siihen kuului suuria seikkailujakin, niitä hyppyjä tuntemattomaan ihan vapaasta tahdosta ja omasta valinnasta, mutta ehkä se perusvire oli niitä odottamattomia kapuloita elämän rattaissa.






Viimeiseen vuosikymmeneen on mahtunut ihan valtavasti hyvää, mutta aika paljon siitä on tullut kipuillen, kuin jonkinlaisessa murroksessa. Elämää suurempia suruja, ammatinvaihtoja, luopumista ja vanhemmaksi kasvamisen tuskaa. Tempoilua sen kanssa ettei meistä kumpikaan ole erityisen onnistunut pienten lasten vanhempi. Kun vuosikymmen lähestyy loppuaan on pikkulapsivaihe takana ja kolmikko lähestyy murrosikää. Tulevan vuosikymmenen päättyessä meillä on kolme aikuista, tai aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta ja on vähintäänkin mahdollista että pesä on tyhjillään ja poikaset lentäneet pesästä. Sekin joka tänään viimeksi kysyi että saahan hän aina asua meidän kanssa täällä kotona... tottakai saat rakas, toki on mahdollista että mieli vielä muuttuu – lapsen, ei minun.

Tässä me nyt ollaan. Äiti, isä, kolme lasta, kissa ja koira. Omakotitalo suurkaupungin laitamilla. Keskiluokkainen unelma kauneimmillaan.

Onhan näitten kanssa vähän kätevämpää...

Tulevalla vuosikymmenellä täytän viisikymmentä ja alkukesästä jokainen meidän lapsistakin on toisella kymmenellä. Elämä kulkee eteenpäin. Fredde mulle just taannoin tokaisi että olen rauhoittunut, että tempoilen ja stressaan vähemmän, en tiedä olenko itse samaa mieltä mutta ihan jees jos ulkoisesti edes näyttää siltä. Tuleva vuosikymmen on myös kolmas täällä maailman laidalla, olen asunut aikuiselämästäni suuremman osan Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Koti on täällä. Tänään vietimme tovin passitoimistossa uusimassa kaikkien viiden passeja – viisi amerikkalaista.

2010 vs. 2019 kaksi vauvaa repuissa on vaihtuneet viinilasiin.

Katson tulevaisuuteen hymyillen. Ilmassa on enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia ja jonkinlaista odottavaa tunnelmaa. Edellinen vuosikymmen alkoi toisin ja päällimmäinen tunne taisi olla pelko. Pelko, koska olin juuri menettänyt lapsen ja odotin kaksosia. Pelko, koska raskaus oli vaikea, enkä ollut lainkaan vakuuttunut että minusta, saati meistä olisi kaksosten vanhemmaksi. Ilmassa roikkuvat kysymykset tuntuivat raskailta siinä missä tänään ne ovat täynnä kuplivaa yllätyksellisyyttä ja iloa.

Tuleva vuosikymmen on tervetullut ja näyttäytyy edessä valoisana. Aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kaadan lasiin kuohuvaa ja kohotan maljan niille vuosille joiden lävitse on rämmitty ja tuleville – kaikkine yllätyksineen.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän